Hellurei hellurei vääntö on hurjaa!

Hei blogi! Viimekerrasta on jo tovi jos toinenkin vierähtänyt. On ollut kiirettä, olen ollut väsynyt ja ei oikeastaan ihan hirveästi ole ollut mielen päällä sellaista mistä olisin halunnut kirjoittaa. Nyt kuitenkin on pakko purkaa tunteita...

Syksy on toden teolla nyt niskan päällä ja talvikin sieltä puskee päälle kuin se kuuluisa yleinen syyttäjä! Mä niin toivoisin ihan kunnon talvea kerralla, ei tälläistä ärsyttävään loskaa ja räntää ja vettä ja pimeää. Lunta ja pieni pakkanen, ei siis mitään metrien kinoksia ja 30 astetta pakkasta, vaan sellainen leppoisa meininki. Olis aamun pimeinä tunteinakin niin paljon mukavampi lähteä köröttelemään kohti työmaata ja muutenkin mieli olis edes vähän virkeämpi. No, katsotaan mitä tuleman pitää, sillä kaikkihan on kuitenkin otettava vastaan sellaisena kuin se annetaan.

Tästä sopivasti aasinsiltaa pitkin, miksei se vois olla vaikka koiransilta, toiseen mieltäni tällä hetkellä hieman vaivaavaan asiaan. Miten aina kun löytyy niitä mukavia ja miellyttäviä rehellisiä ihmisiä, niiden olemassaolo ainakin jokapäiväisessä arjessa yhtäkkiä lakkaa? Olen nyt viikon sisään kahdesti saanut ikäviä uutisia. Ei, kukaan ei ole kuollut tai kuolemansairas, mutta kuitenkin. Kukaan ei siis ole katoamassa maailmasta, mutta osittaisella tavalla jättämässä minut, kuten monet muutkin. Epäreilua, mutta elämää.

Ikävä kotiin on taas aivan järjetön. Huomaan itkeväni useammin. Toisaalta se helpottaa, mutta toisaalta taas se saa aina miettimään miten minä itseni tähän tilaan ajoin. Koen huonoa omatuntoa siitä, että olen itsekkäästi halunnut toteuttaa itseäni ja haavettani. Keskustelimme tästä asiasta kotona pitkään, minulle vakuutetaan että kaikki on hyvin ja että tuki on 100%, mutta silti minusta tuntuu niin pahalta painaa sunnuntaina se ovi kiinni ja kaasuttaa pimeyteen. On kuin tekisin joka viikko yhden pienen rikoksen lähtiessäni viikoksi töihin. Onneksi minulla on rakkautta, onneksi sitä myös minulle osoitetaan! Olen onnekas.

Omaa huonoa omaatuntoa tuo myös huono oloni. Siis fyysinen huono olo joka on vaivannut jo jonkin aikaa. Ensin kuvittelin sen johtuvan ainoastaan tästä järjettömästä koti-ikävästä, mutta nyt kun olen taas fundeerannut asioita vähän useammalta kantilta, on kyse omasta fyysisestä ja henkisestä voinnistani yhdessä. Minun tarvitsisi nyt saada se samanlainen potku persuuksiin kuin sain silloin kaksi vuotta sitten ja otin itseäni niskasta kiinni ja tein lähes täydellisen suunnanmuutoksen jokapäiväisessä elämässäni. Tarkemmin sanottuna olen lipsunut jälleen omilla teoillani, tai oikeastaan tekemättömyydelläni kohti sitä samaa missä oltiin silloin parin vuoden takaisessa. Ja mikä surullisinta, vaikka tiedostan tämän ongelman, en saa aikaiseksi tehdä asialle mitään. En yhtään mitään. Mistä siis se motivaatio ja draivi takaisin?????

Nyt on aika jälleen ottaa niskasta kiinni. Lupasin itselleni sen tehdä, noin kuukausi sitten... Ehkä huomenna tai ensi viikolla... Mitä sitten jos vielä vähän lipsun? MIKSI EN ONNISTU?

On hyvä laittaa näitä tunteita ihan kirjallisena ylös, sillä kun silloin tällöin antaa jonkun muunkin lukea näistä, tietää että ei yksin tarvitse tuntea itseään huonoksi, muut voivat olla mukana mollaamassa! Niinhän se menee, että leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

Mukavaa joulun odotusta ystäväni. Sieltä se taas tulee kuin sydänhalvaus. Ja toisaalta se on yhtä nopeasti ohikin ja sitten onkin jo juhannus! Palataan, ennemmin tai myöhemmin.

R

Tsugu tsugu tsugu tsugu lähdetään.......

Niinhän tässä taas on käynyt, että blogi on jäänyt kaiken muun alle. Mutta ei hätää, täällä ollaan ja hyvin elellään, paksusti ainakin jos ei muuta...

Avajaiset on lusittu, kauppa on ollut jo lähes kolme viikkoa auki ja tekemistä on edelleen ihan omiksi tarpeiksi, joinakin päivinä voisin jopa jälleen toivoa sitä monistuskonetta, jolla saisin itsestäni pari kolme kopiota suorittamaan osan töistäni. Kauppa on edelleen hieno ja sinne on kiva mennä. Asiakkailta olemme saaneet paljon palautetta, suurimmaksi osaksi kaikki on ollut myönteistä. Se tuntuu erityisen hyvältä, sillä asiakkaita vartenhan se kauppa on tehty.

Tänään ajelin illansuussa taas tänne varakotiini. Ilma oli onneksi parempi kuin viikko sitten, jolloin vettä tuli taivaan täydeltä koko matkan. Nyt sateli välillä, mutta aurinkokin pilkisteli mukavasti. Parikymmentä kilometriä ennen määränpäätäni edessäni oli aivan mieletön sateenkaari. Melkein teki mieli pysähtyä tien sivuun ottamaan kuvaa, mutta enpä sitten viitsinyt kuitenkaan. Sateenkaaren päässä sanotaan olevan aarre, ehkä jopa kultaa. Minun aarteeni kuitenkin on siellä toisessa päässä, mistä ainakin toivon tämänkin sateenkaaren alkaneen... Tämä ihmisen elo on siitä kummallista, että vaikka järki sanoo minulle monenmoista tosiasiaa, ei se kuitenkaan saa minua ymmärtämään sitä ikävää ja kaipuuta mitä sydämeni ulvoo. Tänäänkin vain parinkymmenen kilometrin ajon jälkeen ikävä oli aivan suunnaton. Siitä en pääse irti...

Viikonloput kuluvat aivan liian nopeasti, ei malttaisi millään lähteä pois kotoa. Talokaupoista ei ole kuulunut ei sitten yhtikäs mitään. Minä haluaisin antaa talon isompaan välitystoimistoon, mutta mies ei halua. Hänen mielestään me voimme odottaa sopivaa ostajaa...minä olen eri mieltä, mutta näillä mennään. Eräs minulle tärkeä ihminen veikkasi, että ennen joulua saamme talomme myytyä. Sitä minäkin toivoisin, mutta en uskalla edes haaveilla asiasta. No, asioilla on tapana järjestyä, tavalla tai toisella, eli tulevat kuukaudet näyttävät miten meidän käy.

Kotiin on muullakin tavalla kaipuu, sillä läheiseni on jo jonkun aikaa ollut sairaana. Epätieto vaivaa minua, sillä minä kun tapaan aina mietiskellä vähän liiankin tarkkaan asioita. Ajatukseni ovat hänen kanssaan, mutta välillä olen omatuntoni kanssa tuskissani, sillä haluaisin olla lähempänä. Tiedän, etten silti voisi sen enempää auttaa, vaikka lähempänä olisinkin, mutta ehkä läheisyyteni antaisi edes jotakin helpotusta. Toivon ja luotan siihen, että tämäkin asia selviää pikemmin kuin uskommekaan! Halauksia sinne:)

Huomenna vaihtuu kuukausi, on jo lokakuu. Illat alkavat olla tosi pimeitä, onneksi vielä lämmintä syysilmaa on riittänyt. Vesisateet saisivat vain jo hellittää, masentavaa katsella harmaata taivasta päivä toisensa jälkeen. Ja jos vielä yhden toiveen saisin esittää, se liittyy tulevaan talveen. Metri vähemmän lunta kuin parina viime vuonna, sillä mikäli tämä minun seilaaminen kodin ja varakodin välillä jatkuu, olisi se huomattavasti mukavampaa taittaa suht asiallisissa merkeissä!!!

Minulla olisi hirmuisesti asiaa, mutta jostakin syystä ajatus ei nyt kulje. Lähetän sinulle virtuaalihalin ja olen onnellinen kaikesta rakkaudesta jota osakseni saan...


R

Melko haipakkaa!

Heipparallaa!

Viimeisimmästä tekstistä on vierähtänyt tovi jos toinenkin, mutta siihen on ainoastaan yksi syy ja mielestäni hyvä sellainen: työntäyteinen elämä. Päivät on venyneet erittäin pitkiksi, siis hyvin hyvin hyvin pitkiksi. Mutta minä en valita, sillä tätä varten olen tähän pääni pistänyt ja joka päivä herätessäni rättiväsyneenä hymyilen, sillä niin hölmöltä kuin se ehkä kuulostaakin, elän suurta unelmaani.

Hienointa tässä kaikessa on, että olen saanut palautetta työstäni. Siis ihan vilpitöntä sellaista. Välillä on päässyt itku, sillä fyysisesti on rankkaa tehdä 13-15 tunnin työpäiviä ja siihen henkinen taakka kaikesta ajatustyöstä ja siitä vastuusta mikä harteillani on. Tosin, edelleen, tätähän mä halusin!

Kaupasta tulee hieno, että ihan vaan kaikille tiedoksi, kannattaa poiketa vähän kauempaakin;) Olen ylpeä omasta työstäni, sillä voin selkä suorana nauramatta sanoa, että minä olen näkyvästi siinä kaupan hyllyissä mukana. Siinä on se kaikki työ mitä olen jo ennen tänne tuloani halunnut tehdä ja mitä olen kesän työstänyt vain ajatuksissani. Ja kun tämän kaiken lisäksi olemme rämpineet viimeiset 1,5 kuukautta erilaisten pienempien ja suurempien ongelmien parissa, jotka eivät ainakaan ole helpottaneet työtämme, tulen varmasti purskahtamaan itkuun avajaisten hetkellä. Tämä on oikeasti todella iso juttu mulle!

Muuten tämä onkin sitten ollut vähän ylä- ja alamäkeä. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet kaikkein pahimmat. En millään haluaisi lähteä sunnuntaina pois kotoa, sillä ikävä on aivan liian suuri. Itku tulee pienemmistäkin jutuista, jokaisen puhelun jälkeen...Ja ajatukset pyörivät vähän väliä kotona poikien luona. Tätä mä en olisi halunnut, enkä sen vuoksi voi hyväksyä sitä, että kukaan ei halua ostaa taloamme, jolloin saisin kaikki rakkaani luokseni. Mälsää...

Eli näin yhteenvetona, työni on juuri sitä mitä sen tällä hetkellä pitääkin olla ja mitä haluan ja olen halunnut, mutta valitettavasti elämäni muuten ei ole ihan sitä mitä haluaisin. Niinhän se menee, että aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta:(

Eteenpäin sano mummo lumessa, palataan rakkaat ystävät !

R

Ihmisen ikävä toisen luo...

En ole tänne kirjoitellut nyt hetkeen, siihen syynä montakin asiaa, mutta eniten ehkä tämän hetkinen melko hektinen elämä. Viikot vilistävät hurjaa vauhtia, töissä on tällä hetkellä melkoista matalaliitoa, kun vanhan kaupan viimeiset hetket lähenevät ja uutta kauppaa aletaan nyt ihan tosissaan väsäämään. Ensi viikosta alkaen tämä tyttö tekee sitten tosissaan sitä minkä takia tänne lähdettiin!!!

Olen todella innoissani tästä tulevasta, vaikka toisaalta hirvittää ja välillä pelottaakin, miten tästä selviän.  Toisaalta minulla on aivan mahtava tiimi, ihanat, innostuneet ja tosissaan tekemisen meininkiä uhkuvat työkaverit. Heistä saan sitä voimaa minkä tämä hetkittäinen yksinäisyys ja ikävä kotiin imee minusta pois. En ole vielä yhtäkään iltaa istunut täällä asunnollani, etten olisi tirauttanut kyyneliä. Välillä saatan vain todella tirauttaa, mutta toisinaan itken pidemmänkin ajan. Minulle perhe on aina ollut ja on edelleen se kaikkein tärkein voimavara elämässä. On todella raskasta olla yksin kaukana niistä rakkaimmista. Ja koiria on ihan hirvittävän kova ikävä. Voi kun tämä meidän tilanne ratkeisi pian!

Miehen kanssa huomaa välillä, että vaikkei hän sitä ääneen sanokaan, on se ikävä aivan molemminpuolista. Välillä kinaa tulee pienistäkin asioista, ärsytyskynnys on valtava. Joskus tuntuu että pieni sana, tai vaikka sanomattomuuskin sysää liikkeelle valtavan pahan mielen ja kaikki kaatuu ympäriltä. Tiedän että minua rakastetaan ja ikävöidään, mutta silti pelkään sitä että kasvamme erilleen. Toisaalta taas tiedän senkin, että jos sellainen fiilis alkaa tuntua liian läheiseltä, on minun aika tehdä uusia ratkaisuja. Mutta nyt mennään näin ja toivotaan että meidän perhe olisi pian taas kasassa!

Olen monesti ihmetellyt niitä ihmisiä, jotka ovat koko elämänsä tehneet työtään reissun päällä, kulkeneet hotelleissa ja ympäri maailmaa, tai vaikka ihan kotimaassakin, vain piipahtaen välillä kotonaan. Kun näillä ihmisillä sitten joskus ura loppuu ja koittaa se kaivattu vapaa-aika, saattaa koko elämä mullistua niin paljon, että koetaan avioeroja, hankalia tilanteita, joskus jopa vakavia sairastumisia tai jopa kuolema. Onko sekin vain sitten niin, että toiset ihmiset vain on rakennettu elämään niin?

Tälläistä tällä kertaa, katsotaan kuinka ämmän käy seuraavan kuukauden aikana! Nyt on avajaisiin aikaa tasan neljä viikkoa, kuusi päivää ja kaksitoista tuntia! Se aika kuluu varmasti vähän liiankin nopeasti, mutta sen tiedän, että minun unelmani, yksi niistä monista, on toteutumassa. Ikävää helpotan viikonloppuisin kotireissuilla, silloin tapaan aina niitä kaikkein rakkaimpia ja olen vaan. Ja mustikkametsään aion vielä ehtiä, sillä vadelmat ovat valitettavan matoisia tänä vuonna ja pakkaseen pitää saada kotimaista energiaa:)

R

Vaikeita valintoja

Ihmisen elämä on yleensä ottaen melko yksinkertaista, mutta itse teemme siitä niin usein vaikeaa. Valintoja pitää tehdä ihan pienemmistäkin asioista, mutta ne isoimmat valinnat ovat kuitenkin niitä joiden tekeminen tai tekemättä jättäminen jättää myös suurimmat jäljet polkuumme.

Itse elän tällä hetkellä sellaista aikaa, että tunteet menevät ylös ja alas kuin vuoristorata. On hetkiä kun onnellisuus on niin valtavaa, etten hetkeäkään epäile enkö olisi tehnyt oikeita päätöksiä, mutta silmänräpäyksessä onnellisuus saattaa muuttua totaaliseksi itkukohtaukseksi ja tunteeseen siitä, ettei mikään ole sitä mitä sen pitäisi olla. Mistä sitä sitten tietää onko ne oikeat ratkaisut tehty?

Kolme viikkoa on  takana elämää uusissa maisemissa. Työn tekeminen on jälleen kivaa ja innostavaa. Porukka on mitä mahtavin, siitä suuri kiitos heille! Mutta koti-ikävä on valtava. Nytkin tätä kirjoittaessani tunnen jo valmiiksi suunnatonta ikävää kotiin, sillä seuraavaan kahteen viikkoon en pääse tänne. Tai pääsisinhän minä toki, mutta oman jaksamisen kannalta yhden vuorokauden pikavisiitti kotiin ei välttämättä ole järkevä. Sattuu aivan valtavasti ajatus siitä, etten näe rakastani ja noita rakkaita hännänheiluttajia kahteen viikkoon. Aika kuluu varmasti nopeaan, sillä olenhan siitä kahdesta viikosta töissä 11 päivää. Mutta silti. Onko tämä tosiaan sitä mitä minä haluan?

Talon myyminen tuntuu tällä hetkellä olevan erittäin vaikeaa. Viimeiset kiinnostuneet ovat olleet kolme viikkoa sitten, sen jälkeen ei ole välittäjästäkään kuulunut mitään. Laskimme hintaakin hieman, mutta ehkä tämä kesälomakuukausi ei ole aivan otollisinta aikaa talonmyymiselle. Sopimuksemme loppuu tämän viikon jälkeen. Siinäkin olen tehnyt laskelmia ja pohdintoja siitä, että jatkammeko saman paikallisen välittäjän kanssa, vaiko annammeko talon myyntiin Tampereelle, jossa välittäjillä kuitenkin suuremmat asiakasverkostot. Tosin palkkiotkin sitten heillä tuplasti, jopa triplasti suuremmat kuin nyt joutuisimme maksamaan. Mutta kun tarkkaan mietin ja puntaroin, olen tullut siihen tulokseen, että mikäli talomme myytäisiin huomattavasti nopeammin, olisin siitä kyllä valmis maksamaankin! Ja sehän merkitsisi myös sitä, että saisin omani luokseni ja tämä ramppaaminen ja ikävöinti loppuisi. Voi kun olisi se kristallipallo mistä katsoa miten tämä täytyisi tehdä!!!

Nautin vielä nämä viimeiset tunnit kotona olemisesta, vaikka välillä tunne onkin kuin löysässä hirressä. Otan kuitenkin kaiken irti tästä ihanasta ja rentouttavasta viikonlopusta rakkaideni kanssa, kuulumisiin :)

R

Sitähän sä kysyit...

Toinen työviikko alkoi vähintäänkin uneliaissa merkeissä...Sain nukutuksi vaivaiset 4 tuntia, en osaa asettua aloilleni kun tulen sen verran myöhään tänne kämpille. Toisaalta taas kestän sen yhden päivän väsymyksen siitä hyvästä, että saan viettää kotona aikaani mahdollisimman myöhään. Tällä kertaa se tarkoitti sitä, että lähdin vasta kuudelta ajelemaan kohti Kuusaata ja perillä olin hieman puoli yhdeksän jälkeen. No, elämähän on valintoja täynnä!

Tämä viikonloppu oli muutenkin vähintäänkin erilainen. Oli ensimmäinen "kotiinpaluu" ja sitä oli kyllä odotettu. Ihana oli nähdä mies, koirat joita oli vähintäänkin yhtä ikävä kuin sitä miestä ja tietty se oma sänky! Nukutti sen verran makeasti perjantain ja lauantain välinen yö, että porskuttelin yhteen menoon 23-09. Teki muuten eetvarttia:)

Lauantai olikin sitten erilainen lauantai, sillä miehen veljen vaimo tuli anoppini kanssa meille yökylään. Tulivat jo aikaisin päivällä, joten siinä se päivä meni vähän niinkuin ohilento. Eipä saatu toistemme seurasta paljoa nauttia...Ei ollut välttämättä mukavin ajankohta heidän vierailulleen, mutta valintahan ei ollut kummankaan oma, sillä he tulivat miehen sisarenpojan rippijuhlia varten ja mehän auliisti tarjosimme yösijan, jottei tarvinnut samana päivänä ajella reilua 400 kilometriä suuntaansa. Silti vähän harmitti se, ettei meillä jäänyt yhtään yhteistä aikaa koko viikonloppuna...

Sunnuntaina siis juhlimme Jonin rippijuhlia. Niin ne lapset kasvavat, vaikka itse emme vanhene lainkaan. Emme olleet kirkossa, sillä vaikkakin mieheni on lasten eno, emme ole juurikaan missään tekemisissä keskenämme. Lasten ollessa pieniä olimmekin enemmän, mutta nykyään emme näe kuin vahingossa korkeintaan kerran vuodessa. Niin erilaisia meidän perheemme ja perheidemme tavat ovat, sillä omassa perheessäni ei pitkiä taukoja tapaamisissa pidetä! Rippijuhlat olivat kuumat ja kosteat, tosin ainoastaan ilman puolesta. Itselläni oli todella huono päivä, mutta sinnittelin läpi hammasta purren. Mieheni toisen siskon tyttäriä, aikuisia sellaisia, oli pitkästä aikaa mukava nähdä. Ja tietty muitakin, vaikka vierailtahan ne "omat" minulle ovat...

Tämän viikon työt ovat normaalilla kuviolla, perjantaihin asti siis aherretaan täällä ja sitten taas kotiin kullan kainaloon pariksi yöksi. Viikonloppuna haluan nähdä kummipoikani, äitini ja isäni ja mahdollisesti sisaren muunkin perheen siis kummipoikani lisäksi. Heille ei viime viikonloppuna valitettavasti aikaa riittänyt:( Onneksi he ymmärtävät, ja onneksi ovat olemassa!

Mukavaa viikkoa kaikille!
R

Tehdään sitä mitä osataan!

Tässä sitä sitten taas mennään eikä meinata! Ensimmäinen työpäivä on takana, eikä se hullummalta tunnukaan. Porukka on moninaista, mutta erittäin mukavaa ja työnsä reippaasti tekevää. Juttua näiltä tyypeiltä tulee vähintäänkin yhtä paljon kuin meikäläiseltä, eli ei tämä ainakaan ihan yksinpuheluksi mene! Totuttelua vaatii se, että työtavat ovat jokseenkin erilaisia mihin olen Tampereen aikoina tottunut,   mutta se ei todellakaan tunnu olevan ainakaan huono juttu. Muutama asia tietenkin on mihin aion vielä puuttua, mutta se odottakoon parempaa aikaa, kun pääsen muutenkin jyvälle tähän systeemiin.

Yö ei sujunut ihan niin kuin olin suunnitellut. Uni ei meinannut millään tulla, sillä kun on jo vuosia asunut "rauhallisissa" merkeissä, on tämä kerrostaloelämä hieman rauhatonta. Vanha kerrostalo vielä on kohtuullisen rauhaton äänellisestikin, sillä kolinat ja kilinät kuuluvat todella herkästi. Tälläiselle herkkäuniselle yhtälö ei vielä ole mitenkään ihanteellinen, mutta toisaalta taas ei tämä muuta vaadi kuin hieman sopeutumiskykyä. Eiköhän tässä hetki mene, mutta odotellaan:)

Nyt alan kokkailemaan ensimmäistä ateriaa täällä pikkupikkukeittiössä, joka ihan oikeasti on PIENI! Ja tavoistani poiketen, aion vielä nukkua päiväunet, sillä olen todella väsynyt tästä kaikesta uudesta. Hieman myös tutustumista uusiin elinympäristöihin iltalenkin muodossa on tarkoitus tehdä ja suihkun kautta yöunille. Josko ensi yö sujuisi jo hieman helpommin :)

R

Uutta pukkaa!

Tässä sitä sitten nautiskellaan viimeisistä "lomapäivistä" ja tämäkin päivä tuntui kuin ylipitkältä työpäivältä! Kävimme miehen kanssa siivoamassa ja kalustamassa työasuntoni Kuusankoskella ja siinä samalla poikkesimme Päämajassa moikkaamassa muutamaa tulevaa työkaveria ja Päämajan ukko ja akka keittelivät päiväsumpit ennen lähtöämme takaisin kotiin. Kiva päivä, mutta meikäläiselle ei vaan toi autossa lähes 7 tunnin istuskelu sovi. Paikat aivan jumissa ja lähellä kotia alkoi jäätävä päänsärky. Onneksi oli vielä apoteekissa tädeillä hyllyssä särkylääkettä, että ei ihan koko ilta piloille mennyt;)

Mies oli tyytyväinen asuntoon, vaikka se on pienen pieni, on siellä kaikki tarvittava. Sain kahvinkeittimenkin hommattua, sillä ilman mikroa mä pärjään, mutta kahviin olen niin koukussa, että ilman keitintä en suostu olemaan! Jos jotakin huonoa asunnosta haluaa sanoa, on se uunin puuttuminen. Siis keittotaso on, muttei uunia. Koitetaan siis keksiä paistinpannu/kattilaruokia, tai sitten teen kotona ja lämmitän siellä. Eineksiä kun en käytä, enkä ajatellut alkaa nytkään käyttämään. Ja töissähän saan syödäkseni kyllä, joten ei kai siitä pitäisi mitään ongelmaa muodostua, enkä kyllä ajatellut sellaista itsekään kehittää.

Nyt siis odotan innolla maanantaita, tiedän että ikävä on aluksi varmasti melkoinen kodin suuntaan, mutta toisaalta taas pääsen tekemään jälleen sitä mitä osaan ja mistä eniten tykkään. Ja maisemanvaihdos tämän rankan kevään jälkeen on erittäinkin mielenkiintoinen ja olen melkeimpä varma, että se tekee minulle hyvää. En suostu muuta ajattelemaan, enkä haluakaan.

Viimeisen lomaviikkoni aikana olen kahden erittäin hyvän ystäväni kanssa viettänyt aikaa, samalla molempien kanssa lasten ehdoilla. Olimme keskiviikkona HopLopissa Tampereella ystäväni ja hänen kolmen lapsensa kanssa. Lapset viihtyivät yli 5 tuntia puuhastellen ja me naiset saimme rauhassa juoruta ja juoruta ja juoruta ja juoruta! Toisen ystäväni ja hänen tyttärensä kanssa taas kävimme torstaina paikallisessa ihanassa Cafe Herkkuhetkessä herkuttelemassa lähtökahvit ja baagelsit ja sen jälkeen suuntasimme sisulisäkisoihin suojan kentälle missä kymmeniä lapsia viiletti monenmoisien lajien parissa. Hienoa, että näinkin pienellä paikkakunnalla viikottain järjestetään lapsille tällaista toimintaa! Rakas Vilja juoksi tuulen nopeudella pikamatkan, en muista mikä matka tarkalleen, ja hyppäsi pituutta niin että olisi eräskin Pyrinnön edustaja ollut ihmeissään! Viljasta on tullut mulle erittäin rakas ja tärkeä, ehkä minäkin olen hänelle. Joku näkymätön side meidän välillämme on, häntä minun tulee perheeni lisäksi erittäin paljon ikävä... Onneksi Viljan äiti on luvannut kerran kuussa järjestää yhteisen kahvituokion kanssani, toivottavasti lupaus pitää! Heh...

Mutta tällä erää Orivesi vaikenee, luultavammin uudet päivitykset saapuvat seuraavaksi Kuusankoskelta, tai mistä sitä tietää!

Kiitos kaikille tsemppareille, R

Rakkaus on kärsivällinen

Viimeinen lomaviikko. Kauan odotettu työ alkaa ensi viikolla, tällä viikolla siis pitäisi saada kaikki mahdollinen ja mahdoton pakettiin, jotta siirtyminen uuteen ympäristöön sujuisi mahdollisimman mutkattomasti. Mies auttaa, rakastan häntä! Rakastaisin vaikkei auttaisikaan, mutta ehkä juuri siitä syystä hän auttaa, että rakastan. Ja hän rakastaa.

Rakkaus on kantanut meidän pientä perhettä monen aallokon yli. Juhannusaattona olimme mökillä saunomassa, missä siis äitini ja isäni viettivät leppoisia hetkiä. Sisaren perhe oli myös piipahtamassa nuorison kanssa, olimme siis kaikki koolla hetken aikaa. Tuli siinä sitten puhetta meidän avioliitoista. Kahden vuoden päästä meillä on 75-vuotisjuhlat. Meillä tulee 10, sisarellani ja hänen miehellään 20 ja äidillä ja isällä todella kunnioitettavat 45 vuotta täyteen. Siis avioliittovuosia. Tänä päivänä se on jo oikeastikin saavutus, sillä avioliitto toisensa jälkeen natisee, nitisee ja pikkuhiljaa ratkeilee liitoksistaan ja hupsis, sitten sitä ei enää ole! Kaikkein hienointa tässä on se, että nämä kolme avioliittoa eivät ole aina menneet kaikkein helpoimman kautta, mutta rakkaus on kummallinen juttu. Se kantaa niiden kivienkin läpi, ja kun valkoinen hiekkaranta taas häämöttää, se rakkaus onkin entistä vahvempi. Minä ainakin koen sen näin, olen onnellinen ja onnekas yhtä aikaa!

Nämä pohdinnat pomppasivat mieleeni viime yönä. Juuri kun olin nukahtamassa, mieleeni porautui ajatus siitä, miten ihmeessä minä pärjään. En ole huolissani miehestä, en läheisistä, en omista koiristani jotka ovat minulle tärkeitä. Huolestuin itsestäni. Minä lähden pois, kauas kaikista muista joilla on toisensa ja tukiverkko ympärillä. Mitä minulla on? Uusi tietokone ja puhelin... Oma valinta! Niin on, mutta nyt vasta tajusin sen, että kaikki se mikä minulle on tärkeää ja rakasta, jää tänne ja minä otan ja lähden. Höpsis, sanoisi eräskin ihminen, unelmiensa eteen on aina tehtävä joitakin uhrauksia. Ja niinhän se on, mutta itseäni minä tässä pelkäänkin, en sitä että olisin yksinäinen tai onneton, ainoastaan omaa mieltäni minä pelkään!

Ja minä myönnän, että ikävä on varmasti alussa liiankin suuri koitinkivi. Olen läheisyyttä ja rakkautta tarvitseva ihminen, haluan että vieressäni on joku, jos ei ihminen niin eläin. Olen elänyt näin jo niin kauan, että pelkään sitä miten kylmä minun on olla yksin. Ja kun on kaikkein hankalinta, en saakaan sitä kaipaamaani lohdutusta ja huomiota niiltä joita kaikkein eniten rakastan. Pärjäänkö minä?

Pää on nyt niin tyhjä ja samalla niin kertakaikkisen täynnä. Ajatukset poukkoilevat edestakaisin ja minä en edes itse tiedä mistä nämä kaikki ajatukset päähäni tulevat. Vaarallisen omituista, sanoisin. Mutta hei, älkää kuitenkaan luulko tai edes kuvitelko, että minä nyt tässä vaiheessa heittäisin pyyhkeen kehään ja luovuttaisin! EI EI EI ja vielä kerran varmuuden vuoksi  EI! Tämä kortti lyödään nyt pöytään ja katsotaan jako miten se menee. Panokset ovat kovat, mutta toisaalta onneksi on myös erittäin hyvät takapirut;)

Mukavaa kesäviikkoa, R

Töihin!

No, nyt se sitten on varmaa, että tämä tyttö on työn parissa jälleen kahden viikon sisällä! Aivan mahtava tunne, kun saa vihdoin päästää eläimen sisältään irti ja pääsee tekemään sitä mitä rakastaa ja tahtoo tehdä. Jos joku olisi minulle sanonut huhtikuun lopussa, että olen kuin kissa pistoksissa kun en pääse töihin, olisin luultavasti vetänyt pataan. Olin antanut itsestäni henkisellä puolella aivan kaiken ja vähän päälle. Olin niin loppu ja väsynyt, että ainoa ajatus työstä oli, ei koskaan...ei ainakaan tätä työtä. Silloin tuntui kuin tilanteesta ei olisi mitään ulospääsykeinoa näkyvissä, muuta kuin alan vaihto tai sitten erittäin pitkä sairasloma. Itse omasta tahdostani siis sanouduin irti vakituisesta työstäni, sillä se oli minulle helpoin keino. Vihaan sairaslomia, omia ja muiden.

Maanantaina allekirjoitin vuokrasopimuksen tulevaan työasuntooni, joka siis sijaitsee Kuusankoskella, Kouvolassa. Matkaa sinne tulee tarkalleen meiltä kotoa 222,07 kilometriä, siis nopeinta ja parhainta reittiä. Siinäpä sitä sitten körötellään pari kertaa viikossa, tuleepa maisemat tutuiksi :D. Tämä on oma tahtoni, haluan lähteä tekemään jotakin, mihin minulla ei täällä Pirkanmaalla olisi mahdollisuuksia. Ainakaan lähiaikoina. Ja haluan kokea nyt jotakin sellaista, mitä en välttämättä voi enää kokea uudelleen, sillä en todellakaan tahdo vanhana rouvana katua sitä, etten nuorena uskaltanut tehdä sitä mitä haluan. Minusta tulee siis viikonloppuvaimo. Sitähän on meidän perheessä tosin jo aikanaan eletty, tosin silloin mies oli se joka oli viikot "poissa" ja minä "paikalla". Ja mikä tärkeintä, tämä päätös ja sen loppuun saattaminen oli kokonaan miehen ansiota. Hän antoi minulle ne palikat, joiden avulla tämä on mahdollista. Hän on myös tukenut ja tsempannut koko tämän helvetillisen vääntämisen läpi minua, joten suurimmat kiitokset siitä kuuluvat hänelle!

Blogin päivitys saattaa aluksi olla haastavaa ja hankalaa, sillä en ole yrityksistä huolimatta vieläkään löytänyt itselleni kakkoskonetta mukaan. Ottaisin käytetynkin, jos sellainen löytyisi luotettavalta taholta. Uusia koneitakin olen katsellut, mutta meidän rahatilanne on nyt niin heikko, että jopa ruokakaupassa käyminen tuottaa tuskaa, eli koneen hankinta on listan häntäpäässä. Eiköhän tästä suosta kuitenkin nousta ilman konettakin, sillä tärkeintä on se, että mä pystyn jälleen hengittämään ja pystyn sekä hengittämään että ajattelemaan töitä yhtäaikaa saamatta paniikkikohtausta! Huippua!

Ihanaa juhannusta kaikille:)

R

Jotakin suurta

Nyt se on sitten julkaistu, siis tieto lähimmilleni siitä että siivet on levitetty, moottori käynnistetään ja suuri seikkailu alkaa! Eilen sain viimein kerättyä rohkeuteni ja kerroin ensin varovasti sisaren perheelle aikeeni ja illalla äidille ja isälle. Sisaren perhe otti tiedon vastaan tyynesti, toivottivat onnea ja olivat kanssani samaa mieltä siitä, että elämässä on otettava riskejä ja nyt kun on vielä "hieman alle keski-ikäinen" on siihen parempi kuin hyvä aika. Enemmän jännitin omia vanhempiani, mutta ehkä turhaan... Äiti otti asian yllättävänkin tyynesti, tosin kuten hän sanoi, oli hän jo aavistellut jotakin tämän suuntaista. Isä oli tapansa mukaan hiljaa... Isä ei olisi ollut hiljaa, jos paikalla ei olisi ollut mieheni. Mutta hän korrektisti sivuutti asian sanomalla ei mitään. Se on isän tyyli ja tapa, mutta hänelle tämä on varmasti kovempi uutinen.

Ja mikä se uutinen sitten on. Jotkut harvat tämän jo tiesivät, jotkut ehkä arvasivat tai aavistivat, mutta päätös on se, että minä lähden Kouvolaan töihin ja mies jää koirien kanssa tänne. Taloa emme ole vielä ainakaan saaneet myytyä. Toisaalta se on valitettavaa, toisaalta taas en tiedä, sillä mehän rakensimme sen itsellemme, unelmista koottu kokonaisuus jota rakastamme. Nyt vaan sattuu olemaan niin, että minun yksi unelmistani on yli 200 kilometrin päässä ja kun kerran tahdoin senkin unelman toteuttaa, oli tämä ainoa ratkaisu siihen. Ratkaisu ei todellakaan ole helppo, sillä on vaikeaa jättää rakkaat ihmiset taakseen. Tiedänhän minä sen, etten kokonaan heitä jätä, mutta viikonloppuvaimona oleminen tulee varmasti varsinkin aluksi olemaan rankkaa. Minä olen aina elänyt ja elän edelleen siitä voimasta, minkä läheiseni minulle antavat. Ja kaikkein tärkeintä elämässäni on perhe, ne ihmiset jotka pyyteettömästi ja vilpittömästi rakastavat minua ilman minkäänlaista vastapalveluksen hakua.

Ensi viikolla teen vuokrasopimuksen, muuttamisesta en vielä tiedä. Hyvä ystäväni on luvannut minulle "ikuisuuslainaan" muutamia kalusteita. Työhön olisi jo erittäin hienoa päästä, olen oikeasti odottanut tätä jo niin pitkään. Nyt voin onneksi siis jo ääneen puhua tästä. On ollut raskasta "salailla" asioita, varsinkin minun luonteellani. Enää ei tarvitse salailla, vaikka toisaalta nyt alkaa sitten se toisenlainen asioiden käsittely. Suurin osa ihmisistä kun ei varmasti tule ymmärtämään ja hyväksymään tätä ratkaisua. Minähän olen näin suuren luokan itsekeskeinen hurja, joka kylmästi jättää kaiken rakkaan oman itsensä takia taka-alalle! Mutta hei, jos minä en tee sitä nyt, en tee sitä ikinä. Saatan katua ensimmäisinä yksinäisinä iltoina päätöstäni, mutta luultavasti se menee ohi melko pian. Mutta se tosiasia, että jos en nyt tekisi tätä, kaduttaisi minua myöhemmässä vaiheessa varmasti erittäin paljon enemmän! Ja pääseehän sitä maitojunalla kotiinpäin mikäli tilanne on sietämätön;)

Jännittävää, mielenkiintoista ja varmasti huumaavaa loppukesää ja syksyä siis tiedossa! "YY-KAA-KOO, NYT! Ja niin hän hyppäsi jyrkänteeltä alas, eikä tiennyt itsekään mikä alhaalla odotti..."

Elän jännittäviä aikoja

Tämä viikko on mennyt nopeassa tahdissa, vaikka on tuntunut siltä että aika ei millään mene eteenpäin. Haluan jo kovasti töihin, nyt pitää vain enää saada käytännön asiat kuntoon. Käytännön asioihin kuuluu myös se, että en ole vieläkään uskaltanut sanoa ääneen. Ehkä tänään, ehkä huomenna, jonain lähipäivänä kuitenkin! Hirvittää ihan vietävästi, eikä tiedä miten sanoisi, mutta sanottavahan se on...

Olen minä tämän viikon aikana jotakin saanut aikaiseksikin, en ole vain ollut ja lötkötellyt. Kuten auton korjaamolla käynti ja sinne jälleen hassatut eurot, ystävän luona pihahommat ja leivoskaffet, Tampereella koiran päivähoitoa ihanan äitini kanssa jne. Mutta silti tuntuu kuin omalla elämällä ei olisi tässä välivaiheessa juuri minkäänlaista merkitystä eikä suuntaa. Se tuntuu välillä turhauttavalta, ei onneksi enää masentavalta eikä ahdistavalta. Eikä vähiten siksi, että nyt minä olen menossa siihen suuntaan minne olen jo pitkään halunnut mennä.

Tiistaina oli jälleen talon näyttö. Olivat aikaisia, ehtivät jo paikalle ennen kuin me ehdittiin alta pois, mutta mukavia ihmisiä tuntuivat olevan. Toivottavasti heille löytyisi tästä koti. Edelleen ihan pienesti siis toivon sitä että talo saataisiin myytyä, vaikka kyllä suurimmat toiveet on valitettavasti jo haudattu. Vaikka haluaisin elää positiivisesti ajatellen, ei sille tosiasialle voi mitään, että tähän pitäisi löytyä ostajaksi juuri samankaltaiset ihmiset kuin me olemme, sillä tämä on meille tehty ja jo sijaintikin vaikuttaa moneen ostajaan. Kun 7 kilometrin kauppamatkahan esimerkiksi on jo todella kova juttu...paitsi isoissa kaupungeissa, mutta siellähän kaikki on niin lähellä ;);)

R

Parane pian...

Huh, mikä viikko!
On maalattu yksi pieni mökki, tai no mies maalasi ensin yksinään yhden viidesosan ja kun vihdoin ymmärsi ottaa tarjoamani avun vastaan, meillä olikin ihan rattoisa, tosin jo loppuvedoilla raskas rupeama edessä! Siitä siis selvittiin kunnialla ja nyt kun itse on tehnyt, voi hyvällä omallatunnolla kehaista, että hieno siitä tuli! Maalia kului puolta vähemmän mitä olimme ajatelleet, joten sinänsäkin projekti sujui hyvin:)

Itselläni viimeiset kaksi päivää ovat olleet melko tuskaisia, oudon vatsakivun takia. Tai oikeammin päivät ovat sujuneet aivan hyvin, mutta yöt ovat olleet helvetilliset. Viime yön onneksi sain nukuttua, joten ei kai tähän kuole ainakaan! Osittain laitan nämä kivut ja kolotukset tämänhetkisen tilanteeni piikkiin, sillä tällä hetkellä työn puute vaivaa minua enemmän kuin uskoisi. Työtä siis olisi, kun vaan pääsisin sitä jo tekemään!

Talon myynti piti olla jo haudattu, mutta vielä katsotaan yksi kortti. Välittäjä ilmoitti, että tiistaina olisi kiinnostunut ostajaehdokas tulossa, joten tulkoot nyt sitten. Puunaan jälleen kerran talon katosta lattiaan, pakkaamme koirat autoon ja ajamme reiluksi tunniksi pakoon. Tylsää sinänsä, sillä meidän hurttien kanssa ei voi edes mennä minnekään, on vain ajeltava hurua. Ikävää siitä tekee sekin, että meidän Pertsa, eli pikku pikku koirulimme ei siedä autossa olemista. Ainoastaan kun vauhti ylittää 100km/h hän EHKÄ suvaitsee käydä makuulleen, yleensä vaarin päälle...no, itse olemme valinneet koiranomistajan ihanan elämän;)

Maanantaina soitan tärkeän puhelun. Sen puhelun jälkeen tiedän miten pian pääsen takaisin työn pariin! JES!!! Toivon sen puhelun vastaanottajan ymmärtävän minun tilanteeni, jotta pääsemme molempia tyydyttävään ratkaisuun. Ja sitten pääsenkin siihen vaikeimpaan, eli muutokseen omassa ja läheisieni elämässä. Toivottavasti minun siipieni levitys otetaan kaikkialla vastaan ilolla, vaikka se joitakin saattaakin satuttaa...

R

Sateista ja tuulista viis!

Suomen kesä, kylmä ja vähäluminen! Näin sanotaan ja tällä hetkellä se ainakin tuntuu pitävän enemmän kuin hyvin paikkansa. Mitäpä sitä marisemaan, otetaan kelit sellaisena kuin ne ovat ja pusketaan tuulta päin! Talon maalausprojekti sujuu hitaasti, mutta varmasti. Suurin syy on juurikin tuo ailahteleva keli, sillä kun parin tunnin välein tulee armottomia sadekuuroja, ei ihan jokaista seinää pysty maalaamaan... Toinen puoli on kokonaan valmis ja räystäät korkeita sivuja lukuunottamatta myös. Toivomme siis miehen kanssa parempaa keliä tulevalle viikolle, kiitos!

Koirat ovat ihmeissään, kun isäntäväki viettää aikansa ulkona, vain välillä kahvia tai ruokaa käydään sisällä hakemassa. Tosin vaari taitaa olla vain onnellinen kun saa kuorsata omassa rauhassaan kenenkään häiritsemättä aamusta iltaan. Pertsa sitten taas vahtii lasioven takana taukoamatta ja kun ovesta astuu sisään, on rapsutuksia saatava välittömästi eikä heti! Rakennusaikanakin juttu oli samankaltainen, koirat jäivät vähän liiankin heikolle huomiolle, vaikka kaikkensa yritti. No, aina pitää jostakin kohtaa vähän tinkiä. Ensi kesänä ei enää maalata;)

Ja sitten niihin muihin ajankohtaisuuksiin... Eli edelleen on "ihan pari pikku muuttujaa", mikäli edes yksi asia ratkeaisi tässä lähiaikoina, pääsisin jälleen työelämään takaisin ja saisin oman rytmin tämän erittäin epämiellyttävän tilanteen tilalle. Olipas tyhmästi sanottu... No, mutta ei auta vaipua synkkyyteen, vaan eteenpäin katsotaan erittäinkin positiivisella mielellä ja periksi ei anneta vaikka mikä tulis! Kaksi viikkoa sitten kaikki tuntui vielä erittäin lohduttomalta, tilanteeseen ei ollut minkäänlaista järjellistä eikä liioin järjetöntäkään ratkaisua, mutta niin vain palaset ovat pikkuhiljaa alkaneet loksahdella paikoilleen.



Lauantaina seurasin sydän pamppaillen netin kautta reaaliaikaista tulospalvelua Tukholman maratonilta. En todellakaan edes ymmärrä juoksemisesta mitään, enkä ikipäivänä itse lähtisi samaan koitokseen, mutta nyt olen seurannut entisen luokkakaverini taivalta kohti hänen suurta unelmaansa. Tai niitä unelmia on ollut monta, osa on jo toteutunut, osa vielä toteutumatta, mutta tämä maratonin juoksu oli yksi niistä unelmista. Me emme ole moniin vuosiin edes nähneet toisiamme, mutta tänä tietoliikenteen ja internetin huumavana aikakautena "löysimme toisemme" ainakin näin virtuaalimaailmassa. On ollut hienoa seurata hänen taivaltaan monen moisissa haasteissa ja kokea iloa hänen menestyksistään, joskus surua pettymyksien hetkillä, mutta se suunnaton kanssariemun tunne kun toinen saavuttaa jotakin jonka eteen on oikeasti uhrannut paljon, on sanoinkuvaamattoman hieno tunne! Palatakseni siihen lauantain maratonin seuraamiseen, oli lähellä ettei sydämeni pysähtynyt ja kylmä hiki alkoi jo nousta otsalle, kun puolen välin tienoilla kello ns. pysähtyi hänen kohdallaan. Kului ainakin 15 minuuttia kun tuskailin jo kaikkia mahdollisuuksia...onko hän keskeyttänyt, onko sattunut jotakin, onko kello rikki. Istuin tässä koneeni ääressä ja aloin hokea kaikenlaisia kannustuksia. Älä luovuta! Jaksat kyllä jatkaa! Ei kai tuo kello voi olla rikki! Et sinä voi keskeyttää! Ei kai vain ole sattunut jotain. Sitten muistin miten hän oli blogissaan pyytänyt meitä lukijoita huutamaan kotisuomesta kannustuksia siinä kohtaa, mikäli hän alkaa hyytymään. No, tuumasta toimeen ja täällähän minä karjuin! Ja kun kello tuon 15 minuutin tauon jälkeen alkoi jälleen rullata eteenpäin, huusin riemusta. Hän onnistuu, ihan varmasti onnistuu! Ja niin kävikin. Tavoiteaika oli 3.52 ja loppuaika maalissa oli 3.50 ja sekuntteja päälle. HIENOA!

Omat unelmani ovat pieniä, sillä isoja en uskalla unelmoida. On tosin joitakin mitä en ole edes itselleni uskaltanut ääneen sanoa, mutta olen onnellinen jos ne pienetkin toteutuvat! Ensi viikolla tahdon toteuttaa sen tällä hetkellä suurimman unelmani ja toteutanhan minä sen. Toisille se on varmasti melkoinen shokki jos ja kun se toteutuu, mutta toivon siinä kohtaa että he ovat myös maaliviivalla minua vastaanottamassa ja hurraavat minulle. On tämä sen verran rankka maraton minulle ollut, tämä kevät 2012...

R

Tahto rautainen vie vaikka läpi kallion...

...siinä suomalaisen kansan malli on!

Niinhän siinä sitten kävi, että ei meidän talolle ostajaa löytynyt. No, tulipahan koitettua, ei jää ainakaan siitä kiinni etteikö oltaisi yritetty. Mutta eteenpäin! Meillä on tällä hetkellä käytössä varasuunnitelma B, joka on siis jo lähestulkoon taputeltu valmiiksi, mutta siitä ehkä tuonnempana lisää.

Talon maalausprojekti alkoi tänään, siis kun emme saaneet taloa myytyä, on jatkettava siitä mihin viime syksynä jäimme. Toisaaltahan se on ihan mukavaakin, sillä tämähän on se meidän unelma jota joskus itsellemme aloimme työstämään. Maalaaminen on mukavaa, harmi vaan että juuri miehen lomaan sattui vähän ikävämmät kelit. Tänään oli kyllä poutainen, mutta kylmä päivä. Takki päällä sai hytistä kun huhki ja huitoi. Tai siis minähän olin työnjohtotehtävissä;)

Suklaakirsikka kukkii!

Tämä alkukesä on ihanaa kun luonnossa tapahtuu joka päivä jos jonkinmoista mukavaa. Oma pihakin on joka aamu kuin seikkailupuisto, kun eilen vielä nupullaan olevat kukat ovatkin auenneet ja joka paikkaan tulee jos jonkinmoisia kasveja, kukkia ja muuta mukavaa päivittäin esille. Harmi vaan, että kesä tuo mukanaan myös ne ei niin mieluisat asiat, kuten ehkä kuusi ja puoli miljardia hyttystä. Niitä piisaa! Noh, kohta tulee mäkärät ja sitten se vasta riemu repeää...


Kohta meille koittaa jännät ajat, odotan mielenkiinnolla, ehkä jopa hieman pelollakin kaikkea uutta ja ihmeellistä. Mutta minä tahdon näyttää mistä olen tehty, olen tehty siitä suomalaisesta sisusta jonka ansiosta minusta on tullut mitä olen nyt. Kaikista niistä miljoonista kyynelistä sulatettu suomalainen nainen, joka tekee mitä tahtoo, muut tekee mitä ne osaa:)

Näitä päiviä lisää!

AIVAN MAHTAVA PÄIVÄ:)

Olin siis erittäin hyvän ystäväni luona Helsingissä, isolla kirkolla. Aamulla hyppäsin kasin jälkeen pendoliinoon ja puol ykstoista olin jo kohteessa. Liityin nimittäin VR:n veturi-asiakkaaksi ja kesälauantain junamatkat -80%, eli hinnaksi tuli mahtavat 8,77! Ei kannattanut edes harkita omaa autoa.

Kävelimme ristiin rastiin kesäistä pääkaupunkia, kauppatorillakin poikettiin, tosin vain poikettiin, mutta viimekerrasta onkin vierähtänyt aikaa niillä mestoilla, joten voin sanoa käyneeni! Suurinpiirtein jokainen Helsingin kenkäkauppa on kierretty, viimeisestä paikasta löysin kengät. Ne eivät ole unelmakengät, mutta ilmeisesti sellaisia ei ole tällä hetkellä markkinoilla:) Yhdet aivan ihanat löysin, mutta jäivät kauppaan, sillä olivat puoli numeroa naftit, enkä todellakaan osta enää aikuisena kenkiä jotka ovat pienet. Joskus nuorempana niin tein ja samalla vois ne rahat heitellä vaikka pitkin mäkiä kun antaa sinne kauppaan. Käyttämättömiä kenkiä olen minäkin roskiin hilannut.

Päivän parasta antia oli kuitenkin erittäin rakkaan ystävän tapaaminen, joka on venynyt liian pitkälle ihan varmaan molempienkin aikatauluista tai niiden puuttumisesta johtuen. Nyt kuitenkin otettiin härkää sarvista ja järkättiin tämä yhteinen lauantai. Olemme siis aikanaan koulussa tutustuneet, ystävystyneet ja vaikka vuodet ovat vieneet meitä molempia suuntaan jos toiseenkin, on ystävyys kuitenkin säilynyt. Puhuimme, puhuimme ja puhuimme. Koko ajan kävi tasainen pälätys, toinen kun lopetti niin toinen jatkoi eteenpäin lähes samaa lausetta. Ja miten uskomatonta olikaan huomata, että toisistamme tietämättä meitä yhdistää edelleenkin hämmästyttävän monta asiaa! Tämä on sitä terapiaa isolla teellä!

R

Ps. Jalat on aivan muusina, mutta sydän onnesta soikeana!

Minä olen

Kuinkahan ylhäältä ja kuinka kovaa sitä pitäisi kaatua, jotta satuttaisi itsensä niin pahasti että mielessä ei kaikuisi muuta kuin "ei koskaan enää"? Tähän kun osaisi kertoa vastauksen, niin olisi jo aika paljon lähempänä parempaa huomista!

Muutama vuosi sitten koin suuria elämässäni, ostimme ensimmäisen oman kodin, muutimme kokonaan uudelle paikkakunnalle, enää ei näkynyt Näsinneula, eli koti oli kaaaaaukana;). Elämä oli hektistä, valmistuin koulusta ja tein samaan aikaan töitä, pyöritin yhden ihmisen ja yhden koiran arkea ja vain viikonloppuisin meitä oli yksi lisää, sillä mies oli Helsingissä töissä. Kaikki oli uutta ja jännää, tosin välillä todella yksinäistä. Tajusin sen yksinäisyyden vasta siinä vaiheessa, kun huomasin melkein joka päivä kertovani omia juttujani koirallemme...muuten ihan jees, mutta olisi sitä joskus ollut ihan kiva kuulla toisenkin mielipide!

Vuoden verran näin elettyämme, oli aika muutokselle. Vaadin miehen kokonaan itselleni, siirryin työpaikassani sisäisesti Tampereelta Orivedelle, aloin saamaan ystäviä uudesta kaupungista, siis oikeita ystäviä eikä vain niitä hölötyskavereita, joita siis on aina ollut helppo saada. Meille muutti myös uusi jäsen perheeseen, toinen koira.

Kaikki oli ulkoisesti hyvin, mutta jokin ei ollut kohdallaan. Meiltä puuttui se yksi pieni asia meidän elämästä, lapsi. Tässä asiassa ei ole ollut kysymys tahdosta, sillä jos tahtomalla olisi lapsia tehty, niitä olisi meidän perheessä varmasti puolen kymmentä! Mutta jokin joka meidän tekemisemme päättää, oli päättänyt niin että meidän perheeseen ei jatketta suoda. Kävimme parin vuoden aikana melkoisen myrskyn ja myllerryksen läpi, joka tosin pidettiin neljän seinän sisällä, sillä henkisesti se aika oli TODELLA rankkaa. Nyt asiasta voi jo kirjoittaa ja puhua ilman että tulee monen tunnin itkukohtauksia tai masennusta, mutta silloin oli toisin. Ja siinä samassa ne kaikki ystävät ja lapsuudenkaverit saivat näitä nyyttejä kotiinsa, jokapuolella kyseltiin sitä samaa "Koskas teille", "Oletteko ajatelleet"...Kyllähän me ajattelimme, toivoimme, uskoimme, rukoilimme, mutta ei. Ja niimpä elämäämme astui uudet haasteet.

Vuosi 2007 oli muutoksen aikaa, myimme rivitaloasuntomme, ostimme 2,5 hehtaaria maata ja aloitimme armottoman tarjousrumban. Oli siis aika rakentaa unelmasta totta! Samaan aikaan vaihdoin työpaikkaa, pääsin vihdoin säännölliseen työhön, joten vaikka rakentamisen kustannukset hirvittivätkin, olimme hyvällä pohjalla, molemmat vakituisessa työssä. 2008 kesällä aloitimme rakentamisen, mies piti lomaa ja rakensi, minä tein minkä kerkisin aina töiden jälkeen. Syksyllä jatkettiin, kunnes tapahtui USA-pommi, maailmantalous romahti jne. Mies lomautettiin TOISTAISEKSI, eli määrättömäksi ajaksi. Toisaalta, hän rakensi talon puolessa vuodessa muuttovalmiiksi, mutta toisaalta taas elimme koko ajan veitsenterällä koska minun pienillä tuloilla oli melko mahdotonta lyhentää suurta lainaa...siispä hattu kourassa pankkiin. Onneksi mies pääsi takaisin töihin 2009 keväällä ja niin meidän unelma ei romahtanutkaan.

Vuoden 2009 lopulla putosi taivas niskaan. Jouduin itse lomautetuksi, miten ihmeessä tämä on mahdollista? Meni viikkoja edes tajuta tilanne, saati sitten sen asian käsittely. Minulle toistuvasti sanottiin, miten hyvä hetki nyt on hengähtää, ottaa loman kannalta ja katsoa tulevaisuuteen. Jaa miten niin? En minä halunnut lomailla, en hengähtää ja tulevaisuuteen olin aina tottunut katsomaan. En minä elänyt eilisessä, se mikä oli jo tehty, oli ja meni. Kevät 2010 meni sumussa, hain töitä mutta kerta toisensa jälkeen petyin ja märkää rättiä paiskattiin naamalle. Usko omaan itseeni horjui enemmän kuin koskaan. Miten minä joka olin AINA ollut töissä, en yhtäkkiä kelvannut kenellekään. En päässyt edes haastatteluun, aina sama juttu, sähköpostissa viesti "Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa osunut kohdallesi, hyvää jatkoa.". Tylytystä toisensa perään.

Ensimmäistä kertaa elämässäni, siis aikuisena, huomasin masentuvani pelkästään siitä tosiasiasta, että oli TARPEETON. Tähän kaikkeen vielä lisäksi se, että saman kevään aikana koin kaksi keskenmenoa, teki elämästäni helvettiä. Ulospääsy tilanteesta oli mahdotonta, en enää edes jaksanut yrittää. Kunnes kuin salama kirkkaalta taivaalta minulle avautui kaksikin eri mahdollista työpaikkaa. Se, minkä otin, oli lähellä kotia, vakituinen ja pitkäaikaiseksi luvattu työsuhde, mutta toisin kävi. Työnantaja ilmoitti kesän jälkeen että "et olekaan etsimäni henkilö". Kun kysyin tarkemmin syytä, hän ei halunnut vastata. Jihaa! Taas ilman töitä. Mutta sen verran olin suostani jo nostanut päätäni, että soitin seuraavana aamuna siihen paikkaan, joka toisena oli tarjonnut töitä silloin toukokuussa ja kuinka ollakaan, jo kahden päivän päästä olin töissä! Ja tästä alkoi hidas mutta varma parantuminen ja oman itsetunnon esiin kaivaminen.

Niinhän siinä kävi, että työstä tuli jälleen kivaa, vähän liiankin kivaa...Nautin tekemisen meiningistä, vaikka ajelinkin päivittäin Tampereelle asti, se oli erittäin mielekästä. Ja muutaman kuukauden talossa olleena elämäni mullistui jälleen! Minua pyydettiin tehtävään, jollaista en ollut ikinä hoitanut, ei koulutusta ei kokemusta eikä hajuakaan miten siitä selviän. Mutta puoli päivää mietittyäni päätin ottaa haasteen vastaan ja näyttää kaikille että MINÄ OSAAN, MINÄ PYSTYN JA MINÄ TAHDON! Alkoi armoton oppikausi, alkuvuoden 2011 menin kuin sumussa, olin niin päättänyt onnistua, että suorittaminen kovan paineen alla vei välillä jopa muistin. Mutta pikkuhiljaa asiat alkoivat rullata eteenpäin, sain sekä työn että oman elämäni toimimaan yhdessä ja erikseen ja mikä tärkeintä, löysin oman itsetuntoni joka oli ollut jokseenkin hukassa. Ja näillä mentiin, kunnes joulukuussa 2011 työnantajani ilmoittivat lähtevänsä uusiin haasteisiin, heidän seuraajansa toki ottaisi meidät vanhoina työntekijöinä, mutta mitä siitä seuraisi, ei kukaan tiennyt. Alkoi kolmen kuukauden piinallinen odotus tulevasta. Ja minun maailmani romahti.

Koko alkuvuosi oli odotusta, kun odotus helmikuun puolessa välissä loppui, alkoi uuteen totuttelu. Kaikki mitä oli tehty ennen, olikin jotakuinkin toisin yhden yön jälkeen. Pelkästään tutustuminen uuteen työnantajaan oli vaikeaa, sillä työn ohella siihen ei jäänyt aikaa. Me olimme samoissa tiloissa, mutta niin kaukana toisistamme, että edes huutamalla ei saanut ääntänsä kuuluviin. Minulle tutut ja omaksutut toimintamallit heittivät häränpyllyä, vaikka työn suorittaminen ei niin kovasti muuttunutkaan, niin se henkinen tuki ja työn arvostus lipesivät päivä päivältä kauemmas. Ja kun kaiken lisäksi sain jatkuvaa palautetta omasta kelpoisuudestani, alkoi jyrkkä alamäkijuoksu. Huhtikuun alussa olin tehnyt päätöksen lopettaa tämä sirkus. Päätös ei ollut helppo, päinvastoin, fyysinen terveyteni oireili näiden asioiden märehtimistä ja henkinen puoli taas, no se alkoi olla finaalin kynnyksellä. Kun sitten huhtikuun puolessa välissä sain rohkeuden tuoda asian julki, se olikin yhtäkkiä toiselle osapuolelle yllätys. Kun eihän mikään ollut muuttunut...eihän niin. Sanoin itseni irti töistä, tein viimeisen työvuoroni huhtikuun viimeisenä perjantaina, pakkasin tavarani ja painoin oven kiinni. Ja silloin se itku alkoi. Itkin melkein yötäpäivää kaksi viikkoa. Oli hetkiä jolloin itku pysyi poissa kun oli jotakin muuta ajateltavaa, mutta oli myös niitä hetkiä, jolloin itku tuli ihan missä vaan. Kaupassa, hierojalla, kampaajalla, ystävien luona, lenkillä. Nyt itku ei ole enää jokapäiväistä, se tulee välillä, mutta ei enää niin usein. On päiviä jolloin vain itken ja oloni on paha, mutta on jo niitäkin päiviä että tulevaisuutta uskaltaa edes ajatella. Ainoa mitä en edelleenkään pysty edes ajattelemaan ja mistä en pysty puhumaan on TYÖ. Olen muutaman kerran alkanut katsella työpaikkailmoituksia, ahdistaa ja rinnasta puristaa. Pitäisi soittaa jollekin ja kysellä töitä, en saa puhelinta käteeni. Mies kyselee koska "lomani" loppuu...hän siis on edelleen siinä uskossa että minä lomailen. Vastaan joka kerta että en ole vielä ihan varma. Enkä olekaan. Kunhan nyt edes saisin osan omasta itsestäni takaisin tämän elämän piiriin, sekin olisi jo hyvä alku!

Että näillä jorinoilla lähdetään hakemaan sitä samaa tahdonvoimaa takaisin, mikä on ollut mun elämässä mukana, mutta mikä tällä hetkellä piileskelee jossakin nurkassa :)

Miksen minäkin...

Olen jo pidemmän aikaa halunnut, niin halunnut, en suinkaan haaveillut tai toivonut, vaan halunnut pitää blogia. Blogin pitäminen on niin tätäpäivää ja koska usein koen olevani 20 vuotta aikaani jäljessä, en ole tähänkään rumbaan ihan suorinvartaloin hypännyt. Miksikö nyt sitten? Ihan siitä syystä, että olen sellaisessa tilanteessa, missä ihan oman elämäni kannalta on hyvä laittaa ajatuksia ja tuntemuksia jonnekin ylös, siis kirjallisena muutenkin kuin vain ruutupaperille...
Viimeksi olen kirjoittanut muistiin asioita omasta itsestäni silloin 20 vuotta sitten ollessani teini, pahimmassa murkkuiässä. Päiväkirja oli jokseenkin paras kaverini, ne ovat muuten edelleen tallessa ja niin salaisessa paikassa, ettei niitä ehkä itsekään löytäisi ilman salapoliisin välineitä :). Olen lukenut omia päiväkirjojani viimeksi viitisen vuotta sitten, silloin niistä sain voimaa senhetkiseen elämäntilanteeseeni, nyt saattaisi olla taas hyvä aika etsiä ne ja lukea läpi. Vuodattaa kyyneleitä ja nauraa itsensä kipeäksi, sillä sitähän se oli, tuskaista mutta ah niin ihanaa teiniaikaa!
Minä olen tälläinen "normaali" suomalainen nainen...siis normaalillehan on monenmonta määritettä, joista moneenkaan en todellakaan osu ja uppoa! Mutta omasta mielestäni olen erittäinkin normaali, ne jotka muuta väittävät ovat erittäin väärässä olevia epänormaaleja! Siispä pidemmittä jorinoitta, tervetuloa lukemaan ajatuksiani siitä, miten ihanaa-hirveää-kamalaa-kurjaa-mahtavaa-upeaa elämää saankaan elää ja mitä pääni sisällä milloinkin liikkuu!

R