Vaikeita valintoja

Ihmisen elämä on yleensä ottaen melko yksinkertaista, mutta itse teemme siitä niin usein vaikeaa. Valintoja pitää tehdä ihan pienemmistäkin asioista, mutta ne isoimmat valinnat ovat kuitenkin niitä joiden tekeminen tai tekemättä jättäminen jättää myös suurimmat jäljet polkuumme.

Itse elän tällä hetkellä sellaista aikaa, että tunteet menevät ylös ja alas kuin vuoristorata. On hetkiä kun onnellisuus on niin valtavaa, etten hetkeäkään epäile enkö olisi tehnyt oikeita päätöksiä, mutta silmänräpäyksessä onnellisuus saattaa muuttua totaaliseksi itkukohtaukseksi ja tunteeseen siitä, ettei mikään ole sitä mitä sen pitäisi olla. Mistä sitä sitten tietää onko ne oikeat ratkaisut tehty?

Kolme viikkoa on  takana elämää uusissa maisemissa. Työn tekeminen on jälleen kivaa ja innostavaa. Porukka on mitä mahtavin, siitä suuri kiitos heille! Mutta koti-ikävä on valtava. Nytkin tätä kirjoittaessani tunnen jo valmiiksi suunnatonta ikävää kotiin, sillä seuraavaan kahteen viikkoon en pääse tänne. Tai pääsisinhän minä toki, mutta oman jaksamisen kannalta yhden vuorokauden pikavisiitti kotiin ei välttämättä ole järkevä. Sattuu aivan valtavasti ajatus siitä, etten näe rakastani ja noita rakkaita hännänheiluttajia kahteen viikkoon. Aika kuluu varmasti nopeaan, sillä olenhan siitä kahdesta viikosta töissä 11 päivää. Mutta silti. Onko tämä tosiaan sitä mitä minä haluan?

Talon myyminen tuntuu tällä hetkellä olevan erittäin vaikeaa. Viimeiset kiinnostuneet ovat olleet kolme viikkoa sitten, sen jälkeen ei ole välittäjästäkään kuulunut mitään. Laskimme hintaakin hieman, mutta ehkä tämä kesälomakuukausi ei ole aivan otollisinta aikaa talonmyymiselle. Sopimuksemme loppuu tämän viikon jälkeen. Siinäkin olen tehnyt laskelmia ja pohdintoja siitä, että jatkammeko saman paikallisen välittäjän kanssa, vaiko annammeko talon myyntiin Tampereelle, jossa välittäjillä kuitenkin suuremmat asiakasverkostot. Tosin palkkiotkin sitten heillä tuplasti, jopa triplasti suuremmat kuin nyt joutuisimme maksamaan. Mutta kun tarkkaan mietin ja puntaroin, olen tullut siihen tulokseen, että mikäli talomme myytäisiin huomattavasti nopeammin, olisin siitä kyllä valmis maksamaankin! Ja sehän merkitsisi myös sitä, että saisin omani luokseni ja tämä ramppaaminen ja ikävöinti loppuisi. Voi kun olisi se kristallipallo mistä katsoa miten tämä täytyisi tehdä!!!

Nautin vielä nämä viimeiset tunnit kotona olemisesta, vaikka välillä tunne onkin kuin löysässä hirressä. Otan kuitenkin kaiken irti tästä ihanasta ja rentouttavasta viikonlopusta rakkaideni kanssa, kuulumisiin :)

R

Sitähän sä kysyit...

Toinen työviikko alkoi vähintäänkin uneliaissa merkeissä...Sain nukutuksi vaivaiset 4 tuntia, en osaa asettua aloilleni kun tulen sen verran myöhään tänne kämpille. Toisaalta taas kestän sen yhden päivän väsymyksen siitä hyvästä, että saan viettää kotona aikaani mahdollisimman myöhään. Tällä kertaa se tarkoitti sitä, että lähdin vasta kuudelta ajelemaan kohti Kuusaata ja perillä olin hieman puoli yhdeksän jälkeen. No, elämähän on valintoja täynnä!

Tämä viikonloppu oli muutenkin vähintäänkin erilainen. Oli ensimmäinen "kotiinpaluu" ja sitä oli kyllä odotettu. Ihana oli nähdä mies, koirat joita oli vähintäänkin yhtä ikävä kuin sitä miestä ja tietty se oma sänky! Nukutti sen verran makeasti perjantain ja lauantain välinen yö, että porskuttelin yhteen menoon 23-09. Teki muuten eetvarttia:)

Lauantai olikin sitten erilainen lauantai, sillä miehen veljen vaimo tuli anoppini kanssa meille yökylään. Tulivat jo aikaisin päivällä, joten siinä se päivä meni vähän niinkuin ohilento. Eipä saatu toistemme seurasta paljoa nauttia...Ei ollut välttämättä mukavin ajankohta heidän vierailulleen, mutta valintahan ei ollut kummankaan oma, sillä he tulivat miehen sisarenpojan rippijuhlia varten ja mehän auliisti tarjosimme yösijan, jottei tarvinnut samana päivänä ajella reilua 400 kilometriä suuntaansa. Silti vähän harmitti se, ettei meillä jäänyt yhtään yhteistä aikaa koko viikonloppuna...

Sunnuntaina siis juhlimme Jonin rippijuhlia. Niin ne lapset kasvavat, vaikka itse emme vanhene lainkaan. Emme olleet kirkossa, sillä vaikkakin mieheni on lasten eno, emme ole juurikaan missään tekemisissä keskenämme. Lasten ollessa pieniä olimmekin enemmän, mutta nykyään emme näe kuin vahingossa korkeintaan kerran vuodessa. Niin erilaisia meidän perheemme ja perheidemme tavat ovat, sillä omassa perheessäni ei pitkiä taukoja tapaamisissa pidetä! Rippijuhlat olivat kuumat ja kosteat, tosin ainoastaan ilman puolesta. Itselläni oli todella huono päivä, mutta sinnittelin läpi hammasta purren. Mieheni toisen siskon tyttäriä, aikuisia sellaisia, oli pitkästä aikaa mukava nähdä. Ja tietty muitakin, vaikka vierailtahan ne "omat" minulle ovat...

Tämän viikon työt ovat normaalilla kuviolla, perjantaihin asti siis aherretaan täällä ja sitten taas kotiin kullan kainaloon pariksi yöksi. Viikonloppuna haluan nähdä kummipoikani, äitini ja isäni ja mahdollisesti sisaren muunkin perheen siis kummipoikani lisäksi. Heille ei viime viikonloppuna valitettavasti aikaa riittänyt:( Onneksi he ymmärtävät, ja onneksi ovat olemassa!

Mukavaa viikkoa kaikille!
R

Tehdään sitä mitä osataan!

Tässä sitä sitten taas mennään eikä meinata! Ensimmäinen työpäivä on takana, eikä se hullummalta tunnukaan. Porukka on moninaista, mutta erittäin mukavaa ja työnsä reippaasti tekevää. Juttua näiltä tyypeiltä tulee vähintäänkin yhtä paljon kuin meikäläiseltä, eli ei tämä ainakaan ihan yksinpuheluksi mene! Totuttelua vaatii se, että työtavat ovat jokseenkin erilaisia mihin olen Tampereen aikoina tottunut,   mutta se ei todellakaan tunnu olevan ainakaan huono juttu. Muutama asia tietenkin on mihin aion vielä puuttua, mutta se odottakoon parempaa aikaa, kun pääsen muutenkin jyvälle tähän systeemiin.

Yö ei sujunut ihan niin kuin olin suunnitellut. Uni ei meinannut millään tulla, sillä kun on jo vuosia asunut "rauhallisissa" merkeissä, on tämä kerrostaloelämä hieman rauhatonta. Vanha kerrostalo vielä on kohtuullisen rauhaton äänellisestikin, sillä kolinat ja kilinät kuuluvat todella herkästi. Tälläiselle herkkäuniselle yhtälö ei vielä ole mitenkään ihanteellinen, mutta toisaalta taas ei tämä muuta vaadi kuin hieman sopeutumiskykyä. Eiköhän tässä hetki mene, mutta odotellaan:)

Nyt alan kokkailemaan ensimmäistä ateriaa täällä pikkupikkukeittiössä, joka ihan oikeasti on PIENI! Ja tavoistani poiketen, aion vielä nukkua päiväunet, sillä olen todella väsynyt tästä kaikesta uudesta. Hieman myös tutustumista uusiin elinympäristöihin iltalenkin muodossa on tarkoitus tehdä ja suihkun kautta yöunille. Josko ensi yö sujuisi jo hieman helpommin :)

R