Uutta pukkaa!

Tässä sitä sitten nautiskellaan viimeisistä "lomapäivistä" ja tämäkin päivä tuntui kuin ylipitkältä työpäivältä! Kävimme miehen kanssa siivoamassa ja kalustamassa työasuntoni Kuusankoskella ja siinä samalla poikkesimme Päämajassa moikkaamassa muutamaa tulevaa työkaveria ja Päämajan ukko ja akka keittelivät päiväsumpit ennen lähtöämme takaisin kotiin. Kiva päivä, mutta meikäläiselle ei vaan toi autossa lähes 7 tunnin istuskelu sovi. Paikat aivan jumissa ja lähellä kotia alkoi jäätävä päänsärky. Onneksi oli vielä apoteekissa tädeillä hyllyssä särkylääkettä, että ei ihan koko ilta piloille mennyt;)

Mies oli tyytyväinen asuntoon, vaikka se on pienen pieni, on siellä kaikki tarvittava. Sain kahvinkeittimenkin hommattua, sillä ilman mikroa mä pärjään, mutta kahviin olen niin koukussa, että ilman keitintä en suostu olemaan! Jos jotakin huonoa asunnosta haluaa sanoa, on se uunin puuttuminen. Siis keittotaso on, muttei uunia. Koitetaan siis keksiä paistinpannu/kattilaruokia, tai sitten teen kotona ja lämmitän siellä. Eineksiä kun en käytä, enkä ajatellut alkaa nytkään käyttämään. Ja töissähän saan syödäkseni kyllä, joten ei kai siitä pitäisi mitään ongelmaa muodostua, enkä kyllä ajatellut sellaista itsekään kehittää.

Nyt siis odotan innolla maanantaita, tiedän että ikävä on aluksi varmasti melkoinen kodin suuntaan, mutta toisaalta taas pääsen tekemään jälleen sitä mitä osaan ja mistä eniten tykkään. Ja maisemanvaihdos tämän rankan kevään jälkeen on erittäinkin mielenkiintoinen ja olen melkeimpä varma, että se tekee minulle hyvää. En suostu muuta ajattelemaan, enkä haluakaan.

Viimeisen lomaviikkoni aikana olen kahden erittäin hyvän ystäväni kanssa viettänyt aikaa, samalla molempien kanssa lasten ehdoilla. Olimme keskiviikkona HopLopissa Tampereella ystäväni ja hänen kolmen lapsensa kanssa. Lapset viihtyivät yli 5 tuntia puuhastellen ja me naiset saimme rauhassa juoruta ja juoruta ja juoruta ja juoruta! Toisen ystäväni ja hänen tyttärensä kanssa taas kävimme torstaina paikallisessa ihanassa Cafe Herkkuhetkessä herkuttelemassa lähtökahvit ja baagelsit ja sen jälkeen suuntasimme sisulisäkisoihin suojan kentälle missä kymmeniä lapsia viiletti monenmoisien lajien parissa. Hienoa, että näinkin pienellä paikkakunnalla viikottain järjestetään lapsille tällaista toimintaa! Rakas Vilja juoksi tuulen nopeudella pikamatkan, en muista mikä matka tarkalleen, ja hyppäsi pituutta niin että olisi eräskin Pyrinnön edustaja ollut ihmeissään! Viljasta on tullut mulle erittäin rakas ja tärkeä, ehkä minäkin olen hänelle. Joku näkymätön side meidän välillämme on, häntä minun tulee perheeni lisäksi erittäin paljon ikävä... Onneksi Viljan äiti on luvannut kerran kuussa järjestää yhteisen kahvituokion kanssani, toivottavasti lupaus pitää! Heh...

Mutta tällä erää Orivesi vaikenee, luultavammin uudet päivitykset saapuvat seuraavaksi Kuusankoskelta, tai mistä sitä tietää!

Kiitos kaikille tsemppareille, R

Rakkaus on kärsivällinen

Viimeinen lomaviikko. Kauan odotettu työ alkaa ensi viikolla, tällä viikolla siis pitäisi saada kaikki mahdollinen ja mahdoton pakettiin, jotta siirtyminen uuteen ympäristöön sujuisi mahdollisimman mutkattomasti. Mies auttaa, rakastan häntä! Rakastaisin vaikkei auttaisikaan, mutta ehkä juuri siitä syystä hän auttaa, että rakastan. Ja hän rakastaa.

Rakkaus on kantanut meidän pientä perhettä monen aallokon yli. Juhannusaattona olimme mökillä saunomassa, missä siis äitini ja isäni viettivät leppoisia hetkiä. Sisaren perhe oli myös piipahtamassa nuorison kanssa, olimme siis kaikki koolla hetken aikaa. Tuli siinä sitten puhetta meidän avioliitoista. Kahden vuoden päästä meillä on 75-vuotisjuhlat. Meillä tulee 10, sisarellani ja hänen miehellään 20 ja äidillä ja isällä todella kunnioitettavat 45 vuotta täyteen. Siis avioliittovuosia. Tänä päivänä se on jo oikeastikin saavutus, sillä avioliitto toisensa jälkeen natisee, nitisee ja pikkuhiljaa ratkeilee liitoksistaan ja hupsis, sitten sitä ei enää ole! Kaikkein hienointa tässä on se, että nämä kolme avioliittoa eivät ole aina menneet kaikkein helpoimman kautta, mutta rakkaus on kummallinen juttu. Se kantaa niiden kivienkin läpi, ja kun valkoinen hiekkaranta taas häämöttää, se rakkaus onkin entistä vahvempi. Minä ainakin koen sen näin, olen onnellinen ja onnekas yhtä aikaa!

Nämä pohdinnat pomppasivat mieleeni viime yönä. Juuri kun olin nukahtamassa, mieleeni porautui ajatus siitä, miten ihmeessä minä pärjään. En ole huolissani miehestä, en läheisistä, en omista koiristani jotka ovat minulle tärkeitä. Huolestuin itsestäni. Minä lähden pois, kauas kaikista muista joilla on toisensa ja tukiverkko ympärillä. Mitä minulla on? Uusi tietokone ja puhelin... Oma valinta! Niin on, mutta nyt vasta tajusin sen, että kaikki se mikä minulle on tärkeää ja rakasta, jää tänne ja minä otan ja lähden. Höpsis, sanoisi eräskin ihminen, unelmiensa eteen on aina tehtävä joitakin uhrauksia. Ja niinhän se on, mutta itseäni minä tässä pelkäänkin, en sitä että olisin yksinäinen tai onneton, ainoastaan omaa mieltäni minä pelkään!

Ja minä myönnän, että ikävä on varmasti alussa liiankin suuri koitinkivi. Olen läheisyyttä ja rakkautta tarvitseva ihminen, haluan että vieressäni on joku, jos ei ihminen niin eläin. Olen elänyt näin jo niin kauan, että pelkään sitä miten kylmä minun on olla yksin. Ja kun on kaikkein hankalinta, en saakaan sitä kaipaamaani lohdutusta ja huomiota niiltä joita kaikkein eniten rakastan. Pärjäänkö minä?

Pää on nyt niin tyhjä ja samalla niin kertakaikkisen täynnä. Ajatukset poukkoilevat edestakaisin ja minä en edes itse tiedä mistä nämä kaikki ajatukset päähäni tulevat. Vaarallisen omituista, sanoisin. Mutta hei, älkää kuitenkaan luulko tai edes kuvitelko, että minä nyt tässä vaiheessa heittäisin pyyhkeen kehään ja luovuttaisin! EI EI EI ja vielä kerran varmuuden vuoksi  EI! Tämä kortti lyödään nyt pöytään ja katsotaan jako miten se menee. Panokset ovat kovat, mutta toisaalta onneksi on myös erittäin hyvät takapirut;)

Mukavaa kesäviikkoa, R

Töihin!

No, nyt se sitten on varmaa, että tämä tyttö on työn parissa jälleen kahden viikon sisällä! Aivan mahtava tunne, kun saa vihdoin päästää eläimen sisältään irti ja pääsee tekemään sitä mitä rakastaa ja tahtoo tehdä. Jos joku olisi minulle sanonut huhtikuun lopussa, että olen kuin kissa pistoksissa kun en pääse töihin, olisin luultavasti vetänyt pataan. Olin antanut itsestäni henkisellä puolella aivan kaiken ja vähän päälle. Olin niin loppu ja väsynyt, että ainoa ajatus työstä oli, ei koskaan...ei ainakaan tätä työtä. Silloin tuntui kuin tilanteesta ei olisi mitään ulospääsykeinoa näkyvissä, muuta kuin alan vaihto tai sitten erittäin pitkä sairasloma. Itse omasta tahdostani siis sanouduin irti vakituisesta työstäni, sillä se oli minulle helpoin keino. Vihaan sairaslomia, omia ja muiden.

Maanantaina allekirjoitin vuokrasopimuksen tulevaan työasuntooni, joka siis sijaitsee Kuusankoskella, Kouvolassa. Matkaa sinne tulee tarkalleen meiltä kotoa 222,07 kilometriä, siis nopeinta ja parhainta reittiä. Siinäpä sitä sitten körötellään pari kertaa viikossa, tuleepa maisemat tutuiksi :D. Tämä on oma tahtoni, haluan lähteä tekemään jotakin, mihin minulla ei täällä Pirkanmaalla olisi mahdollisuuksia. Ainakaan lähiaikoina. Ja haluan kokea nyt jotakin sellaista, mitä en välttämättä voi enää kokea uudelleen, sillä en todellakaan tahdo vanhana rouvana katua sitä, etten nuorena uskaltanut tehdä sitä mitä haluan. Minusta tulee siis viikonloppuvaimo. Sitähän on meidän perheessä tosin jo aikanaan eletty, tosin silloin mies oli se joka oli viikot "poissa" ja minä "paikalla". Ja mikä tärkeintä, tämä päätös ja sen loppuun saattaminen oli kokonaan miehen ansiota. Hän antoi minulle ne palikat, joiden avulla tämä on mahdollista. Hän on myös tukenut ja tsempannut koko tämän helvetillisen vääntämisen läpi minua, joten suurimmat kiitokset siitä kuuluvat hänelle!

Blogin päivitys saattaa aluksi olla haastavaa ja hankalaa, sillä en ole yrityksistä huolimatta vieläkään löytänyt itselleni kakkoskonetta mukaan. Ottaisin käytetynkin, jos sellainen löytyisi luotettavalta taholta. Uusia koneitakin olen katsellut, mutta meidän rahatilanne on nyt niin heikko, että jopa ruokakaupassa käyminen tuottaa tuskaa, eli koneen hankinta on listan häntäpäässä. Eiköhän tästä suosta kuitenkin nousta ilman konettakin, sillä tärkeintä on se, että mä pystyn jälleen hengittämään ja pystyn sekä hengittämään että ajattelemaan töitä yhtäaikaa saamatta paniikkikohtausta! Huippua!

Ihanaa juhannusta kaikille:)

R

Jotakin suurta

Nyt se on sitten julkaistu, siis tieto lähimmilleni siitä että siivet on levitetty, moottori käynnistetään ja suuri seikkailu alkaa! Eilen sain viimein kerättyä rohkeuteni ja kerroin ensin varovasti sisaren perheelle aikeeni ja illalla äidille ja isälle. Sisaren perhe otti tiedon vastaan tyynesti, toivottivat onnea ja olivat kanssani samaa mieltä siitä, että elämässä on otettava riskejä ja nyt kun on vielä "hieman alle keski-ikäinen" on siihen parempi kuin hyvä aika. Enemmän jännitin omia vanhempiani, mutta ehkä turhaan... Äiti otti asian yllättävänkin tyynesti, tosin kuten hän sanoi, oli hän jo aavistellut jotakin tämän suuntaista. Isä oli tapansa mukaan hiljaa... Isä ei olisi ollut hiljaa, jos paikalla ei olisi ollut mieheni. Mutta hän korrektisti sivuutti asian sanomalla ei mitään. Se on isän tyyli ja tapa, mutta hänelle tämä on varmasti kovempi uutinen.

Ja mikä se uutinen sitten on. Jotkut harvat tämän jo tiesivät, jotkut ehkä arvasivat tai aavistivat, mutta päätös on se, että minä lähden Kouvolaan töihin ja mies jää koirien kanssa tänne. Taloa emme ole vielä ainakaan saaneet myytyä. Toisaalta se on valitettavaa, toisaalta taas en tiedä, sillä mehän rakensimme sen itsellemme, unelmista koottu kokonaisuus jota rakastamme. Nyt vaan sattuu olemaan niin, että minun yksi unelmistani on yli 200 kilometrin päässä ja kun kerran tahdoin senkin unelman toteuttaa, oli tämä ainoa ratkaisu siihen. Ratkaisu ei todellakaan ole helppo, sillä on vaikeaa jättää rakkaat ihmiset taakseen. Tiedänhän minä sen, etten kokonaan heitä jätä, mutta viikonloppuvaimona oleminen tulee varmasti varsinkin aluksi olemaan rankkaa. Minä olen aina elänyt ja elän edelleen siitä voimasta, minkä läheiseni minulle antavat. Ja kaikkein tärkeintä elämässäni on perhe, ne ihmiset jotka pyyteettömästi ja vilpittömästi rakastavat minua ilman minkäänlaista vastapalveluksen hakua.

Ensi viikolla teen vuokrasopimuksen, muuttamisesta en vielä tiedä. Hyvä ystäväni on luvannut minulle "ikuisuuslainaan" muutamia kalusteita. Työhön olisi jo erittäin hienoa päästä, olen oikeasti odottanut tätä jo niin pitkään. Nyt voin onneksi siis jo ääneen puhua tästä. On ollut raskasta "salailla" asioita, varsinkin minun luonteellani. Enää ei tarvitse salailla, vaikka toisaalta nyt alkaa sitten se toisenlainen asioiden käsittely. Suurin osa ihmisistä kun ei varmasti tule ymmärtämään ja hyväksymään tätä ratkaisua. Minähän olen näin suuren luokan itsekeskeinen hurja, joka kylmästi jättää kaiken rakkaan oman itsensä takia taka-alalle! Mutta hei, jos minä en tee sitä nyt, en tee sitä ikinä. Saatan katua ensimmäisinä yksinäisinä iltoina päätöstäni, mutta luultavasti se menee ohi melko pian. Mutta se tosiasia, että jos en nyt tekisi tätä, kaduttaisi minua myöhemmässä vaiheessa varmasti erittäin paljon enemmän! Ja pääseehän sitä maitojunalla kotiinpäin mikäli tilanne on sietämätön;)

Jännittävää, mielenkiintoista ja varmasti huumaavaa loppukesää ja syksyä siis tiedossa! "YY-KAA-KOO, NYT! Ja niin hän hyppäsi jyrkänteeltä alas, eikä tiennyt itsekään mikä alhaalla odotti..."

Elän jännittäviä aikoja

Tämä viikko on mennyt nopeassa tahdissa, vaikka on tuntunut siltä että aika ei millään mene eteenpäin. Haluan jo kovasti töihin, nyt pitää vain enää saada käytännön asiat kuntoon. Käytännön asioihin kuuluu myös se, että en ole vieläkään uskaltanut sanoa ääneen. Ehkä tänään, ehkä huomenna, jonain lähipäivänä kuitenkin! Hirvittää ihan vietävästi, eikä tiedä miten sanoisi, mutta sanottavahan se on...

Olen minä tämän viikon aikana jotakin saanut aikaiseksikin, en ole vain ollut ja lötkötellyt. Kuten auton korjaamolla käynti ja sinne jälleen hassatut eurot, ystävän luona pihahommat ja leivoskaffet, Tampereella koiran päivähoitoa ihanan äitini kanssa jne. Mutta silti tuntuu kuin omalla elämällä ei olisi tässä välivaiheessa juuri minkäänlaista merkitystä eikä suuntaa. Se tuntuu välillä turhauttavalta, ei onneksi enää masentavalta eikä ahdistavalta. Eikä vähiten siksi, että nyt minä olen menossa siihen suuntaan minne olen jo pitkään halunnut mennä.

Tiistaina oli jälleen talon näyttö. Olivat aikaisia, ehtivät jo paikalle ennen kuin me ehdittiin alta pois, mutta mukavia ihmisiä tuntuivat olevan. Toivottavasti heille löytyisi tästä koti. Edelleen ihan pienesti siis toivon sitä että talo saataisiin myytyä, vaikka kyllä suurimmat toiveet on valitettavasti jo haudattu. Vaikka haluaisin elää positiivisesti ajatellen, ei sille tosiasialle voi mitään, että tähän pitäisi löytyä ostajaksi juuri samankaltaiset ihmiset kuin me olemme, sillä tämä on meille tehty ja jo sijaintikin vaikuttaa moneen ostajaan. Kun 7 kilometrin kauppamatkahan esimerkiksi on jo todella kova juttu...paitsi isoissa kaupungeissa, mutta siellähän kaikki on niin lähellä ;);)

R

Parane pian...

Huh, mikä viikko!
On maalattu yksi pieni mökki, tai no mies maalasi ensin yksinään yhden viidesosan ja kun vihdoin ymmärsi ottaa tarjoamani avun vastaan, meillä olikin ihan rattoisa, tosin jo loppuvedoilla raskas rupeama edessä! Siitä siis selvittiin kunnialla ja nyt kun itse on tehnyt, voi hyvällä omallatunnolla kehaista, että hieno siitä tuli! Maalia kului puolta vähemmän mitä olimme ajatelleet, joten sinänsäkin projekti sujui hyvin:)

Itselläni viimeiset kaksi päivää ovat olleet melko tuskaisia, oudon vatsakivun takia. Tai oikeammin päivät ovat sujuneet aivan hyvin, mutta yöt ovat olleet helvetilliset. Viime yön onneksi sain nukuttua, joten ei kai tähän kuole ainakaan! Osittain laitan nämä kivut ja kolotukset tämänhetkisen tilanteeni piikkiin, sillä tällä hetkellä työn puute vaivaa minua enemmän kuin uskoisi. Työtä siis olisi, kun vaan pääsisin sitä jo tekemään!

Talon myynti piti olla jo haudattu, mutta vielä katsotaan yksi kortti. Välittäjä ilmoitti, että tiistaina olisi kiinnostunut ostajaehdokas tulossa, joten tulkoot nyt sitten. Puunaan jälleen kerran talon katosta lattiaan, pakkaamme koirat autoon ja ajamme reiluksi tunniksi pakoon. Tylsää sinänsä, sillä meidän hurttien kanssa ei voi edes mennä minnekään, on vain ajeltava hurua. Ikävää siitä tekee sekin, että meidän Pertsa, eli pikku pikku koirulimme ei siedä autossa olemista. Ainoastaan kun vauhti ylittää 100km/h hän EHKÄ suvaitsee käydä makuulleen, yleensä vaarin päälle...no, itse olemme valinneet koiranomistajan ihanan elämän;)

Maanantaina soitan tärkeän puhelun. Sen puhelun jälkeen tiedän miten pian pääsen takaisin työn pariin! JES!!! Toivon sen puhelun vastaanottajan ymmärtävän minun tilanteeni, jotta pääsemme molempia tyydyttävään ratkaisuun. Ja sitten pääsenkin siihen vaikeimpaan, eli muutokseen omassa ja läheisieni elämässä. Toivottavasti minun siipieni levitys otetaan kaikkialla vastaan ilolla, vaikka se joitakin saattaakin satuttaa...

R

Sateista ja tuulista viis!

Suomen kesä, kylmä ja vähäluminen! Näin sanotaan ja tällä hetkellä se ainakin tuntuu pitävän enemmän kuin hyvin paikkansa. Mitäpä sitä marisemaan, otetaan kelit sellaisena kuin ne ovat ja pusketaan tuulta päin! Talon maalausprojekti sujuu hitaasti, mutta varmasti. Suurin syy on juurikin tuo ailahteleva keli, sillä kun parin tunnin välein tulee armottomia sadekuuroja, ei ihan jokaista seinää pysty maalaamaan... Toinen puoli on kokonaan valmis ja räystäät korkeita sivuja lukuunottamatta myös. Toivomme siis miehen kanssa parempaa keliä tulevalle viikolle, kiitos!

Koirat ovat ihmeissään, kun isäntäväki viettää aikansa ulkona, vain välillä kahvia tai ruokaa käydään sisällä hakemassa. Tosin vaari taitaa olla vain onnellinen kun saa kuorsata omassa rauhassaan kenenkään häiritsemättä aamusta iltaan. Pertsa sitten taas vahtii lasioven takana taukoamatta ja kun ovesta astuu sisään, on rapsutuksia saatava välittömästi eikä heti! Rakennusaikanakin juttu oli samankaltainen, koirat jäivät vähän liiankin heikolle huomiolle, vaikka kaikkensa yritti. No, aina pitää jostakin kohtaa vähän tinkiä. Ensi kesänä ei enää maalata;)

Ja sitten niihin muihin ajankohtaisuuksiin... Eli edelleen on "ihan pari pikku muuttujaa", mikäli edes yksi asia ratkeaisi tässä lähiaikoina, pääsisin jälleen työelämään takaisin ja saisin oman rytmin tämän erittäin epämiellyttävän tilanteen tilalle. Olipas tyhmästi sanottu... No, mutta ei auta vaipua synkkyyteen, vaan eteenpäin katsotaan erittäinkin positiivisella mielellä ja periksi ei anneta vaikka mikä tulis! Kaksi viikkoa sitten kaikki tuntui vielä erittäin lohduttomalta, tilanteeseen ei ollut minkäänlaista järjellistä eikä liioin järjetöntäkään ratkaisua, mutta niin vain palaset ovat pikkuhiljaa alkaneet loksahdella paikoilleen.



Lauantaina seurasin sydän pamppaillen netin kautta reaaliaikaista tulospalvelua Tukholman maratonilta. En todellakaan edes ymmärrä juoksemisesta mitään, enkä ikipäivänä itse lähtisi samaan koitokseen, mutta nyt olen seurannut entisen luokkakaverini taivalta kohti hänen suurta unelmaansa. Tai niitä unelmia on ollut monta, osa on jo toteutunut, osa vielä toteutumatta, mutta tämä maratonin juoksu oli yksi niistä unelmista. Me emme ole moniin vuosiin edes nähneet toisiamme, mutta tänä tietoliikenteen ja internetin huumavana aikakautena "löysimme toisemme" ainakin näin virtuaalimaailmassa. On ollut hienoa seurata hänen taivaltaan monen moisissa haasteissa ja kokea iloa hänen menestyksistään, joskus surua pettymyksien hetkillä, mutta se suunnaton kanssariemun tunne kun toinen saavuttaa jotakin jonka eteen on oikeasti uhrannut paljon, on sanoinkuvaamattoman hieno tunne! Palatakseni siihen lauantain maratonin seuraamiseen, oli lähellä ettei sydämeni pysähtynyt ja kylmä hiki alkoi jo nousta otsalle, kun puolen välin tienoilla kello ns. pysähtyi hänen kohdallaan. Kului ainakin 15 minuuttia kun tuskailin jo kaikkia mahdollisuuksia...onko hän keskeyttänyt, onko sattunut jotakin, onko kello rikki. Istuin tässä koneeni ääressä ja aloin hokea kaikenlaisia kannustuksia. Älä luovuta! Jaksat kyllä jatkaa! Ei kai tuo kello voi olla rikki! Et sinä voi keskeyttää! Ei kai vain ole sattunut jotain. Sitten muistin miten hän oli blogissaan pyytänyt meitä lukijoita huutamaan kotisuomesta kannustuksia siinä kohtaa, mikäli hän alkaa hyytymään. No, tuumasta toimeen ja täällähän minä karjuin! Ja kun kello tuon 15 minuutin tauon jälkeen alkoi jälleen rullata eteenpäin, huusin riemusta. Hän onnistuu, ihan varmasti onnistuu! Ja niin kävikin. Tavoiteaika oli 3.52 ja loppuaika maalissa oli 3.50 ja sekuntteja päälle. HIENOA!

Omat unelmani ovat pieniä, sillä isoja en uskalla unelmoida. On tosin joitakin mitä en ole edes itselleni uskaltanut ääneen sanoa, mutta olen onnellinen jos ne pienetkin toteutuvat! Ensi viikolla tahdon toteuttaa sen tällä hetkellä suurimman unelmani ja toteutanhan minä sen. Toisille se on varmasti melkoinen shokki jos ja kun se toteutuu, mutta toivon siinä kohtaa että he ovat myös maaliviivalla minua vastaanottamassa ja hurraavat minulle. On tämä sen verran rankka maraton minulle ollut, tämä kevät 2012...

R