Ai missä vai???

Hehee! Mä inhoan kuntosaleja!

Hehhehhee! Mä inhoan kuntoilua!

Hehhehhehheee! Mä olen kääntänyt takkini!

Eli, suomennettuna nuo kolme lausetta: olen hurahtanut kuntoiluun, TAAS. Mutta tällä kertaa tää tuntuu jotenkin erilaiselta kuin ennen. Viimeksi kun hurahdin kuntoiluun kaksi vuotta sitten, aloitin aivan järkyttävällä rytinällä, laitoin ruokailuni ja ruokatapani remonttiin, kuntoilin hulluna sekä kotona että kylillä. Ensin lenkkeilin kävelemällä, sitten hölkkäsin ja viimeisimpänä oikein juoksinkin. Kunto alkoi kohenemaan, kunnes homma meni överiksi. Ja siihenhän se sitten lopahti. Kuntoilu nimittäin. Ruokailutapani onnistuin säilyttämään viime kevättalveen asti, kunnes masennuin ja sekin sitten jäi. Ja tässä sitä taas ollaan, kunto aivan rapaheikko, ruokailutavat mitä sattuu ja mieli maassa...

Mutta syksyn aikana seuratessani entisen koulukaverin blogia ja hänen intohimoista juoksemisharrastustaan, kuulin ensimmäisen kerran Fustrasta. AI MIKÄ????? No niin justiin, kuulostaakin niin eksoottiselta että ei voi mitenkään olla meikäläisen laji. Antaa olla... Koulukaverini, joka siis myös työkseen liikkuu ja auttaa meitä uusavuttomia kuntoilijoita, alkoi kuitenkin kertoa siitä, miten hänen monet vaivansa ja ongelmansa alkoivat ratketa tämän ihmeellisen F:n harrastamisella. Aloin siis ottaa asioista ensin itsekseni selvää ja aikani kuuklettamisen ja lueskelun jälkeen kysäisin tältä  samaiselta henkilöltä, voisiko tämä hänen mielestään olla mun juttu ja kuinka vaikeeta sen harrastaminen olisi. Hän kannusti minua ainakin tutustumaan lajiin.

Ongelma nro1

Olen niin mukavuudenhaluinen ja perustyhmä, että tarvitsisin aina itselleni kunnollisen persuksille potkijan. No, eipä hättää, ajattelin että menen jollekin paikalliselle kuntosalille tätä lajia kokeilemaan. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä lähin kuntosali jossa lajia voisi harrastaa, on Lahdessa, eli noin 65 kilometrin päässä. Ei siis onnistu.

Koulukaveriltani kuulin sitten worlofshapesta, jossa voisin ns. itseopiskelijana tehdä itsenäisesti harjotteita. Eipä siinä mitään, luin nettisivustoa ja päätin kokeilla.

Ongelma nro2

Rekisteröidyin ohjelmaan ja maksoin kuukauden ensimmäisen jäsenyyden. Samalla hinnalla olisin saanut toki lähibaarista muutaman siiderin, mutta päätin tästä hulvattomasta elämäntavastani huolimatta satsata rahat mieluummin tämän kuntoilun aloittamiseen. Siinä sitä sitten ihmeteltiin niitä liikkeitä ja harjoituksia, kokeiltiin ja todettiin että eihän tästä mitään tule. Mä en osaa, enkä ainakaan pysty!!! MÄ EN PYSTY, MUSTA EI OLE TÄHÄN!!! Viikon tuijotin ohjeita tajuamatta asioista tuon taivaallista. 

No, alkukankeuksien jälkeen voitin kuitenkin itseni ja aloin pikkuhiljaa tajuta ohjelmasta jotakin. Tein innokkaasti liikkeitä kotona päivittäin ja kas kummaa, löysin itsestäni jos jonkinmoisia uusia lihaksia. 

Ongelma nro3

Ystäväni on jo pidemmän aikaa yrittänyt houkutella minua kanssaan salille, mutta lupauksieni vastaisesti en ole sinne hänen kanssaan lähtenyt. Kunnes tällä viikolla aivan yllättäen tuli tiistaina soitto, "mä lähden nyt salille, lähetkö mukaan?" Ja minähän siihen sitten ajattelematta, että tottakai! Ja niin sitä mentiin. Mutta salille päästyäni muistin taas sen, miten tyhmäksi tunnen aina salilla itseni. Tiedän periaatteessa mitä siellä kuuluisi tehdä, mutta käytännössä olen täysin tumpelo ja urvelo siellä ähkiessäni. MÄ EN OSAA ENKÄ PYSTY!!!

Puolen tunnin jälkeen aloin kuitenkin päästä rytmiin ja muistiin palautui vuosien takaiset reenihetket salilla. Sehän olikin ihan kivaa! Ja varsinkin kun hyvässä seurassa sai treenata:)

Ongelmat alkavat pikkuhiljaa ratketa, ainoa murhe on tällä hetkellä se, että ruokaelämäni pitäisi saada jälleen oikeille raiteille. Se on jo tapahtunut pikkuhiljaa parempiin raiteisiin, mutta minulle kaikkein haastavinta on ruokailurytmi. Olen lapsesta asti ollut huono aamusyöjä, en siis pysty syömään aamupalaa. Se on se ensimmäinen huono juttu. Toinen huono juttu on, että en tajua syödä säännöllisesti pieniä aterioita, vaan syön harvoin ja sitten kun syön, syön ihan jumalattomasti. Ja sitten se, mistä saan varmasti kaikkien ammattilaisten vihat päälleni: saatan olla syömättä jopa kaksi päivää peräkkäin. Juu, ihan tosissaan. Joskus mulle vaan ei maistu, ei ole nälkä tai sitten yksinkertaisesti on vaan niin paljon tekemistä, etten ehdi syödä. Neljäs erittäin huono tapa on napostelu, josta tosin viimeisten viikkojen aikana olen taas alkanut päästä eroon.

Painoni ei ole tippunut lainkaan, tai ehkä se nyt grammoissa on jonkunverran tipahtanut. Mutta olo on paljon parempi ja jumitukset selässä ja hartioissa ovat alkaneet aueta. Olen koulukaverilleni jo antanut kiitosta siitä, että hän usutti minut lajin saloihin ja tsemppasi minua edes kokeilemaan. Nyt pitääkin seuraavaksi alkaa kierrellä Kouvolan kuntosaleja painostamassa henkilökuntaa Fustraamisesta!!!

Ja huomenna rauta kolisee taas ;)

R

Haaste on heitetty!

Moi!

No moi moi!
Tässä on taas tovi vierähtänyt kirjoittelussa, asiaa olis, mutta kun ei meinaa millään kärsivällisyys riittää kirjoittamiseen. Varsinkin nykyään, kun tämä läppäri on mun kone, isäntä istuu pöytäkoneella pelailemassa, en oikein nimittäin tykkää tän läppärin näppiksestä...

Sain vähän aikaa sitten haasteen fb-ystävältä, vanhalta luokkakaverilta vuosien takaa, nyt ajattelin vastata haasteeseen.

1. kiitä haasteesta, eli kiitos Miia!
2. jaa haaste kahdeksalle bloggaajalle...hmm...haastavaa, mutta haastan ne kaikki joiden tiedän bloggaavan, eli Piia, Niina, Sini, Anne, Pirjo, Sanna ja  Miiaa en enää viitsi haastaa, joten tässä kaikki.
3. ilmoita haasteesta haastetuille, näin teen!

Kahdeksan satunnaista faktaa itsestäni:

1. Olen isän tyttö. Äitini on edelleen elämäni tärkein ja paras ystävä, mutta silti olen isän tyttö. Kutsun isääni edelleen nimellä isi, vaikka joidenkin mielestä se onkin lapsellista. Isä on varsinkin teini-iän jälkeen tullut erittäin tärkeäksi, sillä lapsuudessani isäni ollessa yrittäjä meidän yhteinen aika oli pientä. Isältäni olen kuitenkin oppinut niin paljon tärkeitä asioita, sekä henkisiä että fyysisiä juttuja, että minun isäni on maailman paras! Kiitos isä.

2. Olen ollut koulukiusattu. Se on jättänyt minuun aika ison jäljen, mutta ei välttämättä pahassa mielessä. Aikuisiällä olen käsitellyt tätä asiaa monen ystäväni ja läheisieni kanssa ja onneksi olen saanut ainoastaan tukea tässä asiassa ja minua ei ole koskaan vähätelty. Lapsena olin "kylläminäpärjään" -tyyppiä enkä kertonut kiusaamisesta kenellekään, vaikka olisi ehkä pitänyt. Mutta minä pärjäsin ja pärjään edelleen!

3. Olen perfektionisti. En anna itselleni yhtään armoa pienemmissäkään epäonnistumisissa, toisinaan koen jopa epäonnistuvani vaikka tiedän tehneeni oikein ja hyvin. Tästä syystä olen kaksi kertaa elämässäni masentunut aika pahasti ja käynyt niissä syvissä vesissä. Mutta tämänkin olen kääntänyt omaksi voimavarakseni ja erittäin vahvasti allekirjoitan lauseen kaikki mikä ei tapa, vahvistaa.

4. Minusta ei voi tulla äitiä. Elämäni pahin ja vaikein, kipein vajavaisuus. Lääkärit eivät minusta ole mitään suurempaa vikaa löytäneet, olen yksi niistä arvoituksista, joita ei voi ratkaista. Onneksi minulla on kaksi ihanaa kummilasta ja monia ystävien ja sukulaisten lapsia joiden kanssa olen voinut tätä vajetta täyttää. Ja onneksi minulla on maailman paras ja ihanin aviomies joka on tämän tuskan kanssani jakanut. Todellakin, tämä on MEIDÄN tuska, ei vain minun.

5. Rakastan ruokaa. JA SEN KYLLÄ HUOMAA! Rakkauteni ilmenee niin ruuan syömisen, tekemisen, lukemisen ja muun muodossa. Rakastan laadukkaita ruokaohjelmia, on ihanaa "arvostella" muita kokkeja ja miettiä mitä itse tekisi toisin. On myös hauskaa kokeilla kaikkea mahdollista ja mahdotonta, ainoastaan huomatakseen että ehkä ne michelintähdet on muita varten ;)

6. Rakastan työtäni. Oman elämäni vaikeimmat päätökset ovat monesti liittyneet työhön, niin tämänkin viimeisen vuoden aikana. Jos minulle olisi viisi vuotta sitten sanottu, että työni takia jätän kaiken tutun, turvallisen ja kaiken tavoittelemani, olisin ihan varmasti nauranut viikon. Enää ei naurata. Elämä laitettiin viime keväänä mullin mallin ja vuoden vaihteessa muuttoauto suuntasi Kouvolaan. Ja täällä ollaan, toteutetaan yhtä unelmaa ja haastetta!

7. Itken enemmän kuin kuuluisi. Ja juu, itken siis ilosta ja surusta ja ihan ilman syytäkin. On ihan sama onko elokuva iloinen tai surullinen, kunhan se jollakin tapaa vetoaa minun tunteisiini, itken aivan varmasti. Ja musiikki saa minut itkemään aina. On joitakin musiikkikappaleita, joiden alkaessa on ihan sama vaikka kuinka olisi hauskaa, niin itku tulee. Sama koskee tosin nauramistakin, sillä sekin on minulla hyvin hallussa. Mutta itkemisessä olen luultavasti maailman huippuluokkaa.

8. Olen elänyt mieheni kanssa tulevana syksynä 14 vuotta, joista naimisissa olemme olleet samaisena syksynä 9 vuotta. Tunnustan olevani edelleen yhtä rakastunut häneen kuin silloin vuonna -99. Ja joka aamu rakastun häneen uudelleen ja uudelleen. Hän on minun ystäväni, tukijani ja kivijalkani jolle voin huoletta perustaa oman runkoni niin vahvoine ja heikkoine puolineen. Kiitän päivittäin sitä jotakin suurempaa voimaa joka meidät aikanaan yhteen saattoi, että tämä onni on omalle kohdalleni osunut. Ja tämän kaiken allekirjoitan sydänverelläni.

Tässä siis omat heittoni, toivottavasti haasteen saaneetkin kertovat itsestään jotakin minulle ja meille kaikille lukijoille!

-R