Ohhoh kun onkin jo tovi vierähtänyt viimeisestä kirjoituksesta...
Näyttäisi siltä, että ei ole ollut asiaa, mutta oikeasti asiaa olisi vaikka muille jakaa, mutta mun tämän hetkinen olotila on vienyt voimat kaikesta ylimääräisestä.
Viimeisen kuukauden aikana en oikeasti ole millään saralla saanut aikaiseksi muuta kuin harmia ja huonoja tuloksia. Joo, tiedän että pitäisi ajatella aina niitä hyviä puolia kaikesta ja että paistaa se aurinko tähän risukasaankin, mutta silti tuntuu että lyön päätä seinään ihan apinan raivolla.
Töissä en saa YHTÄÄN MITÄÄN aikaiseksi, ja senkin mitä saan, on mielipaha ja ikävät ajatukset muille ja sitä kautta itselleni. Olen välillä ärripurri, varsinkin silloin kun ei itsellä kulje, niin valitettavasti myös kanssamatkustajat saavat tahtomattaan tuta tämän. Enkä minä itsekään heille sitä halua, mutta minkäs teet kun on näin hemmetin raivostuttavan luonteen itselleen ominut!
Kotona sain sentään tänään siivottua ihan vimmalla, sillä täälläkin näytti juurikin siltä, ettei rättiä tai moppia hetkeen olisi heiluteltu. Ei se ihan noinkaan kyllä ole, mutta äitiäni siteeratakseni, olen siivonnut "ryssiksi". Ei ole huvittanut/kiinnostanut/jaksanut siivota.
Mun omaa olotilaani huonontaa juuri nyt aivan järjetön koti-ikävä. Mä ikävöin varsinkin äitiä ja isää aivan tolkuttoman paljon. Sen lisäksi on ikävä kaikkia rakkaita muutenkin ja tietty mun ihania ystäviä. Vaikka täälläkin on koko ajan ihmisiä ympärillä, en saa purkaa sydäntäni kenellekään. Eikä se onnistu puhelimessa, kokeiltu ollaan. Siinä puhelimen välityksellä ei voi näyttää tunteitaan, ei voi halata tai olla vaan hiljaa. Ja jokaisen puhelun jälkeen esim. kotiin, ikävä vaan yltyy ja itkusta ei tule loppua.
Ehkä juuri tästä syystä aloin tänään kirjoittamaan tänne, että saisin edes jonnekin purkaa pahaa oloani. Onko se sitten järin järkevää julkisesti vuodattaa, en tiedä, mutta rinnasta puristaa nyt niin lujaa että jotakin oli tehtävä! Nytkin kyyneleet valuu poskilla koko ajan, mutta antaa valua vaan, ei niitä kukaan nää...
Onhan meidän elämässä taas hyvääkin tapahtunut. Meillä asuva mies sai töitä, vihdoin. Toisaalta sekin on aiheuttanut sitä ahdistusta ja enemmän ikävää kotiin. Tähän asti sitä ollaan oltu vähän niinkuin tuuliajolla, mutta nyt kun tuon työpaikan myötä voitaisiin taas suunnitella tulevaa, en olekaan enää niin varma mitä haluan. Eilen teimme työkaverini kanssa retken Lahteen ja siellä jutellessamme ja minun pillittäessäni pahaa mieltäni, sanoin sen ensimmäisen kerran ääneen: jonain päivänä minä vielä palaan kotiin...siis sinne minne minä oikeasti kuulun. Onko se päivä milloin, sitä en tiedä, mutta se päivä tulee vielä!
Perjantaina olin todella väsynyt ja turhautunut töissä, kun en saanut mitään aikaiseksi ja kiirekin oli. Tämä sama vaiva on nyt ollut jo jonkin aikaa siis pinnalla, mutta ehkä se nyt sitten viimein tiivistyi yhdeksi isoksi möykyksi jonka valitettavasti oksensin ulos ihan kunnolla. Siis en sananmukaisesti, vaan typerällä käytökselläni jota nyt kadun. Ei ole muiden vika jos minulla on huono olla ja ottaa päähän, mutta tehtyähän ei saa tekemättömäksi. Siihen vielä päälle se, että oman itseni puolustaminen sai ikävän käänteen, niin viikonloppuni oli lopullisesti pilalla. Huominen työpäivä saattaakin olla sitten mielenkiintoinen, sillä vastustajani ei ole yhtään heikompi itseäni, päinvastoin...
Voi kunpa tähän pieneen päähäni tulisi nyt se kadoksissa oleva valo ja onni, tuon ulkona möllöttävän auringon mukana! Tälläistä paatosta tällä kertaa, kirjoitan seuraavan kerran kun on edes jotakin positiivista sanottavaa, toivottavasti siis pian...
R
sunnuntai 2. kesäkuuta 2013
keskiviikko 20. maaliskuuta 2013
Ai missä vai???
Hehee! Mä inhoan kuntosaleja!
Hehhehhee! Mä inhoan kuntoilua!
Hehhehhehheee! Mä olen kääntänyt takkini!
Eli, suomennettuna nuo kolme lausetta: olen hurahtanut kuntoiluun, TAAS. Mutta tällä kertaa tää tuntuu jotenkin erilaiselta kuin ennen. Viimeksi kun hurahdin kuntoiluun kaksi vuotta sitten, aloitin aivan järkyttävällä rytinällä, laitoin ruokailuni ja ruokatapani remonttiin, kuntoilin hulluna sekä kotona että kylillä. Ensin lenkkeilin kävelemällä, sitten hölkkäsin ja viimeisimpänä oikein juoksinkin. Kunto alkoi kohenemaan, kunnes homma meni överiksi. Ja siihenhän se sitten lopahti. Kuntoilu nimittäin. Ruokailutapani onnistuin säilyttämään viime kevättalveen asti, kunnes masennuin ja sekin sitten jäi. Ja tässä sitä taas ollaan, kunto aivan rapaheikko, ruokailutavat mitä sattuu ja mieli maassa...
Mutta syksyn aikana seuratessani entisen koulukaverin blogia ja hänen intohimoista juoksemisharrastustaan, kuulin ensimmäisen kerran Fustrasta. AI MIKÄ????? No niin justiin, kuulostaakin niin eksoottiselta että ei voi mitenkään olla meikäläisen laji. Antaa olla... Koulukaverini, joka siis myös työkseen liikkuu ja auttaa meitä uusavuttomia kuntoilijoita, alkoi kuitenkin kertoa siitä, miten hänen monet vaivansa ja ongelmansa alkoivat ratketa tämän ihmeellisen F:n harrastamisella. Aloin siis ottaa asioista ensin itsekseni selvää ja aikani kuuklettamisen ja lueskelun jälkeen kysäisin tältä samaiselta henkilöltä, voisiko tämä hänen mielestään olla mun juttu ja kuinka vaikeeta sen harrastaminen olisi. Hän kannusti minua ainakin tutustumaan lajiin.
Ongelma nro1
Olen niin mukavuudenhaluinen ja perustyhmä, että tarvitsisin aina itselleni kunnollisen persuksille potkijan. No, eipä hättää, ajattelin että menen jollekin paikalliselle kuntosalille tätä lajia kokeilemaan. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä lähin kuntosali jossa lajia voisi harrastaa, on Lahdessa, eli noin 65 kilometrin päässä. Ei siis onnistu.
Koulukaveriltani kuulin sitten worlofshapesta, jossa voisin ns. itseopiskelijana tehdä itsenäisesti harjotteita. Eipä siinä mitään, luin nettisivustoa ja päätin kokeilla.
Ongelma nro2
Rekisteröidyin ohjelmaan ja maksoin kuukauden ensimmäisen jäsenyyden. Samalla hinnalla olisin saanut toki lähibaarista muutaman siiderin, mutta päätin tästä hulvattomasta elämäntavastani huolimatta satsata rahat mieluummin tämän kuntoilun aloittamiseen. Siinä sitä sitten ihmeteltiin niitä liikkeitä ja harjoituksia, kokeiltiin ja todettiin että eihän tästä mitään tule. Mä en osaa, enkä ainakaan pysty!!! MÄ EN PYSTY, MUSTA EI OLE TÄHÄN!!! Viikon tuijotin ohjeita tajuamatta asioista tuon taivaallista.
No, alkukankeuksien jälkeen voitin kuitenkin itseni ja aloin pikkuhiljaa tajuta ohjelmasta jotakin. Tein innokkaasti liikkeitä kotona päivittäin ja kas kummaa, löysin itsestäni jos jonkinmoisia uusia lihaksia.
Ongelma nro3
Ystäväni on jo pidemmän aikaa yrittänyt houkutella minua kanssaan salille, mutta lupauksieni vastaisesti en ole sinne hänen kanssaan lähtenyt. Kunnes tällä viikolla aivan yllättäen tuli tiistaina soitto, "mä lähden nyt salille, lähetkö mukaan?" Ja minähän siihen sitten ajattelematta, että tottakai! Ja niin sitä mentiin. Mutta salille päästyäni muistin taas sen, miten tyhmäksi tunnen aina salilla itseni. Tiedän periaatteessa mitä siellä kuuluisi tehdä, mutta käytännössä olen täysin tumpelo ja urvelo siellä ähkiessäni. MÄ EN OSAA ENKÄ PYSTY!!!
Puolen tunnin jälkeen aloin kuitenkin päästä rytmiin ja muistiin palautui vuosien takaiset reenihetket salilla. Sehän olikin ihan kivaa! Ja varsinkin kun hyvässä seurassa sai treenata:)
Ongelmat alkavat pikkuhiljaa ratketa, ainoa murhe on tällä hetkellä se, että ruokaelämäni pitäisi saada jälleen oikeille raiteille. Se on jo tapahtunut pikkuhiljaa parempiin raiteisiin, mutta minulle kaikkein haastavinta on ruokailurytmi. Olen lapsesta asti ollut huono aamusyöjä, en siis pysty syömään aamupalaa. Se on se ensimmäinen huono juttu. Toinen huono juttu on, että en tajua syödä säännöllisesti pieniä aterioita, vaan syön harvoin ja sitten kun syön, syön ihan jumalattomasti. Ja sitten se, mistä saan varmasti kaikkien ammattilaisten vihat päälleni: saatan olla syömättä jopa kaksi päivää peräkkäin. Juu, ihan tosissaan. Joskus mulle vaan ei maistu, ei ole nälkä tai sitten yksinkertaisesti on vaan niin paljon tekemistä, etten ehdi syödä. Neljäs erittäin huono tapa on napostelu, josta tosin viimeisten viikkojen aikana olen taas alkanut päästä eroon.
Painoni ei ole tippunut lainkaan, tai ehkä se nyt grammoissa on jonkunverran tipahtanut. Mutta olo on paljon parempi ja jumitukset selässä ja hartioissa ovat alkaneet aueta. Olen koulukaverilleni jo antanut kiitosta siitä, että hän usutti minut lajin saloihin ja tsemppasi minua edes kokeilemaan. Nyt pitääkin seuraavaksi alkaa kierrellä Kouvolan kuntosaleja painostamassa henkilökuntaa Fustraamisesta!!!
Ja huomenna rauta kolisee taas ;)
R
torstai 7. maaliskuuta 2013
Haaste on heitetty!
Moi!
No moi moi!
Tässä on taas tovi vierähtänyt kirjoittelussa, asiaa olis, mutta kun ei meinaa millään kärsivällisyys riittää kirjoittamiseen. Varsinkin nykyään, kun tämä läppäri on mun kone, isäntä istuu pöytäkoneella pelailemassa, en oikein nimittäin tykkää tän läppärin näppiksestä...
Sain vähän aikaa sitten haasteen fb-ystävältä, vanhalta luokkakaverilta vuosien takaa, nyt ajattelin vastata haasteeseen.
1. kiitä haasteesta, eli kiitos Miia!
2. jaa haaste kahdeksalle bloggaajalle...hmm...haastavaa, mutta haastan ne kaikki joiden tiedän bloggaavan, eli Piia, Niina, Sini, Anne, Pirjo, Sanna ja Miiaa en enää viitsi haastaa, joten tässä kaikki.
3. ilmoita haasteesta haastetuille, näin teen!
Kahdeksan satunnaista faktaa itsestäni:
1. Olen isän tyttö. Äitini on edelleen elämäni tärkein ja paras ystävä, mutta silti olen isän tyttö. Kutsun isääni edelleen nimellä isi, vaikka joidenkin mielestä se onkin lapsellista. Isä on varsinkin teini-iän jälkeen tullut erittäin tärkeäksi, sillä lapsuudessani isäni ollessa yrittäjä meidän yhteinen aika oli pientä. Isältäni olen kuitenkin oppinut niin paljon tärkeitä asioita, sekä henkisiä että fyysisiä juttuja, että minun isäni on maailman paras! Kiitos isä.
2. Olen ollut koulukiusattu. Se on jättänyt minuun aika ison jäljen, mutta ei välttämättä pahassa mielessä. Aikuisiällä olen käsitellyt tätä asiaa monen ystäväni ja läheisieni kanssa ja onneksi olen saanut ainoastaan tukea tässä asiassa ja minua ei ole koskaan vähätelty. Lapsena olin "kylläminäpärjään" -tyyppiä enkä kertonut kiusaamisesta kenellekään, vaikka olisi ehkä pitänyt. Mutta minä pärjäsin ja pärjään edelleen!
3. Olen perfektionisti. En anna itselleni yhtään armoa pienemmissäkään epäonnistumisissa, toisinaan koen jopa epäonnistuvani vaikka tiedän tehneeni oikein ja hyvin. Tästä syystä olen kaksi kertaa elämässäni masentunut aika pahasti ja käynyt niissä syvissä vesissä. Mutta tämänkin olen kääntänyt omaksi voimavarakseni ja erittäin vahvasti allekirjoitan lauseen kaikki mikä ei tapa, vahvistaa.
4. Minusta ei voi tulla äitiä. Elämäni pahin ja vaikein, kipein vajavaisuus. Lääkärit eivät minusta ole mitään suurempaa vikaa löytäneet, olen yksi niistä arvoituksista, joita ei voi ratkaista. Onneksi minulla on kaksi ihanaa kummilasta ja monia ystävien ja sukulaisten lapsia joiden kanssa olen voinut tätä vajetta täyttää. Ja onneksi minulla on maailman paras ja ihanin aviomies joka on tämän tuskan kanssani jakanut. Todellakin, tämä on MEIDÄN tuska, ei vain minun.
5. Rakastan ruokaa. JA SEN KYLLÄ HUOMAA! Rakkauteni ilmenee niin ruuan syömisen, tekemisen, lukemisen ja muun muodossa. Rakastan laadukkaita ruokaohjelmia, on ihanaa "arvostella" muita kokkeja ja miettiä mitä itse tekisi toisin. On myös hauskaa kokeilla kaikkea mahdollista ja mahdotonta, ainoastaan huomatakseen että ehkä ne michelintähdet on muita varten ;)
6. Rakastan työtäni. Oman elämäni vaikeimmat päätökset ovat monesti liittyneet työhön, niin tämänkin viimeisen vuoden aikana. Jos minulle olisi viisi vuotta sitten sanottu, että työni takia jätän kaiken tutun, turvallisen ja kaiken tavoittelemani, olisin ihan varmasti nauranut viikon. Enää ei naurata. Elämä laitettiin viime keväänä mullin mallin ja vuoden vaihteessa muuttoauto suuntasi Kouvolaan. Ja täällä ollaan, toteutetaan yhtä unelmaa ja haastetta!
7. Itken enemmän kuin kuuluisi. Ja juu, itken siis ilosta ja surusta ja ihan ilman syytäkin. On ihan sama onko elokuva iloinen tai surullinen, kunhan se jollakin tapaa vetoaa minun tunteisiini, itken aivan varmasti. Ja musiikki saa minut itkemään aina. On joitakin musiikkikappaleita, joiden alkaessa on ihan sama vaikka kuinka olisi hauskaa, niin itku tulee. Sama koskee tosin nauramistakin, sillä sekin on minulla hyvin hallussa. Mutta itkemisessä olen luultavasti maailman huippuluokkaa.
8. Olen elänyt mieheni kanssa tulevana syksynä 14 vuotta, joista naimisissa olemme olleet samaisena syksynä 9 vuotta. Tunnustan olevani edelleen yhtä rakastunut häneen kuin silloin vuonna -99. Ja joka aamu rakastun häneen uudelleen ja uudelleen. Hän on minun ystäväni, tukijani ja kivijalkani jolle voin huoletta perustaa oman runkoni niin vahvoine ja heikkoine puolineen. Kiitän päivittäin sitä jotakin suurempaa voimaa joka meidät aikanaan yhteen saattoi, että tämä onni on omalle kohdalleni osunut. Ja tämän kaiken allekirjoitan sydänverelläni.
Tässä siis omat heittoni, toivottavasti haasteen saaneetkin kertovat itsestään jotakin minulle ja meille kaikille lukijoille!
-R
No moi moi!
Tässä on taas tovi vierähtänyt kirjoittelussa, asiaa olis, mutta kun ei meinaa millään kärsivällisyys riittää kirjoittamiseen. Varsinkin nykyään, kun tämä läppäri on mun kone, isäntä istuu pöytäkoneella pelailemassa, en oikein nimittäin tykkää tän läppärin näppiksestä...
Sain vähän aikaa sitten haasteen fb-ystävältä, vanhalta luokkakaverilta vuosien takaa, nyt ajattelin vastata haasteeseen.
1. kiitä haasteesta, eli kiitos Miia!
2. jaa haaste kahdeksalle bloggaajalle...hmm...haastavaa, mutta haastan ne kaikki joiden tiedän bloggaavan, eli Piia, Niina, Sini, Anne, Pirjo, Sanna ja Miiaa en enää viitsi haastaa, joten tässä kaikki.
3. ilmoita haasteesta haastetuille, näin teen!
Kahdeksan satunnaista faktaa itsestäni:
1. Olen isän tyttö. Äitini on edelleen elämäni tärkein ja paras ystävä, mutta silti olen isän tyttö. Kutsun isääni edelleen nimellä isi, vaikka joidenkin mielestä se onkin lapsellista. Isä on varsinkin teini-iän jälkeen tullut erittäin tärkeäksi, sillä lapsuudessani isäni ollessa yrittäjä meidän yhteinen aika oli pientä. Isältäni olen kuitenkin oppinut niin paljon tärkeitä asioita, sekä henkisiä että fyysisiä juttuja, että minun isäni on maailman paras! Kiitos isä.
2. Olen ollut koulukiusattu. Se on jättänyt minuun aika ison jäljen, mutta ei välttämättä pahassa mielessä. Aikuisiällä olen käsitellyt tätä asiaa monen ystäväni ja läheisieni kanssa ja onneksi olen saanut ainoastaan tukea tässä asiassa ja minua ei ole koskaan vähätelty. Lapsena olin "kylläminäpärjään" -tyyppiä enkä kertonut kiusaamisesta kenellekään, vaikka olisi ehkä pitänyt. Mutta minä pärjäsin ja pärjään edelleen!
3. Olen perfektionisti. En anna itselleni yhtään armoa pienemmissäkään epäonnistumisissa, toisinaan koen jopa epäonnistuvani vaikka tiedän tehneeni oikein ja hyvin. Tästä syystä olen kaksi kertaa elämässäni masentunut aika pahasti ja käynyt niissä syvissä vesissä. Mutta tämänkin olen kääntänyt omaksi voimavarakseni ja erittäin vahvasti allekirjoitan lauseen kaikki mikä ei tapa, vahvistaa.
4. Minusta ei voi tulla äitiä. Elämäni pahin ja vaikein, kipein vajavaisuus. Lääkärit eivät minusta ole mitään suurempaa vikaa löytäneet, olen yksi niistä arvoituksista, joita ei voi ratkaista. Onneksi minulla on kaksi ihanaa kummilasta ja monia ystävien ja sukulaisten lapsia joiden kanssa olen voinut tätä vajetta täyttää. Ja onneksi minulla on maailman paras ja ihanin aviomies joka on tämän tuskan kanssani jakanut. Todellakin, tämä on MEIDÄN tuska, ei vain minun.
5. Rakastan ruokaa. JA SEN KYLLÄ HUOMAA! Rakkauteni ilmenee niin ruuan syömisen, tekemisen, lukemisen ja muun muodossa. Rakastan laadukkaita ruokaohjelmia, on ihanaa "arvostella" muita kokkeja ja miettiä mitä itse tekisi toisin. On myös hauskaa kokeilla kaikkea mahdollista ja mahdotonta, ainoastaan huomatakseen että ehkä ne michelintähdet on muita varten ;)
6. Rakastan työtäni. Oman elämäni vaikeimmat päätökset ovat monesti liittyneet työhön, niin tämänkin viimeisen vuoden aikana. Jos minulle olisi viisi vuotta sitten sanottu, että työni takia jätän kaiken tutun, turvallisen ja kaiken tavoittelemani, olisin ihan varmasti nauranut viikon. Enää ei naurata. Elämä laitettiin viime keväänä mullin mallin ja vuoden vaihteessa muuttoauto suuntasi Kouvolaan. Ja täällä ollaan, toteutetaan yhtä unelmaa ja haastetta!
7. Itken enemmän kuin kuuluisi. Ja juu, itken siis ilosta ja surusta ja ihan ilman syytäkin. On ihan sama onko elokuva iloinen tai surullinen, kunhan se jollakin tapaa vetoaa minun tunteisiini, itken aivan varmasti. Ja musiikki saa minut itkemään aina. On joitakin musiikkikappaleita, joiden alkaessa on ihan sama vaikka kuinka olisi hauskaa, niin itku tulee. Sama koskee tosin nauramistakin, sillä sekin on minulla hyvin hallussa. Mutta itkemisessä olen luultavasti maailman huippuluokkaa.
8. Olen elänyt mieheni kanssa tulevana syksynä 14 vuotta, joista naimisissa olemme olleet samaisena syksynä 9 vuotta. Tunnustan olevani edelleen yhtä rakastunut häneen kuin silloin vuonna -99. Ja joka aamu rakastun häneen uudelleen ja uudelleen. Hän on minun ystäväni, tukijani ja kivijalkani jolle voin huoletta perustaa oman runkoni niin vahvoine ja heikkoine puolineen. Kiitän päivittäin sitä jotakin suurempaa voimaa joka meidät aikanaan yhteen saattoi, että tämä onni on omalle kohdalleni osunut. Ja tämän kaiken allekirjoitan sydänverelläni.
Tässä siis omat heittoni, toivottavasti haasteen saaneetkin kertovat itsestään jotakin minulle ja meille kaikille lukijoille!
-R
perjantai 1. helmikuuta 2013
Tahtonaisen tie
Moi!
Kirjoittaminen onkin sitten vähän, paino sanalla vähän, venähtänyt... Tässä on tapahtunut KAIKENLAISTA! Talo on myyty, on vietetty viimeinen ja tunteikas joulu vanhassa kodissa, kuin myös vaihdettu vuosi siinä samaisessa talossa. Pakattu niin maan perkuleesti ja sitten tietty siivoiltu. Ja kai me sitten muutettiinkin siinä jossakin pienessä välissä. Huh, tarttee kyllä ihmetellä ihan itekin miten tuo kaikki saatiin tehtyä, ottaen huomioon sen että itsellä tämä "etämuutto" otti TODELLA koville, kun valitettavasti aika oli kortilla koko ajan.
No, se on kuitenkin nyt sitten taakse jäänyttä elämää, kaikki hyvin länsirintamalla ja myös täällä itärintamalla! Uuteen kotiin on suurimmalta osalta kotiuduttu ja myös kaikki tavarat ovat jotakuinkin löytäneet uudet paikkansa. Alue on mukavaa seutua, lenkkimaastot todella lähellä, takapihalta pääsee ihanalle metsälenkille, joka meidän tapauksessa on todella mukavaa, nuo meidän karvaturrit kun ovat tottuneet siihen metsässä samoiluun. Talon muut asukkaat ovat ottaneet kivasti meidät vastaan, naapurit ovat tulleet juttelemaan ja toivotelleet tervetulleiksi. Täällä päin suomea kun on näköjään ihan yleisesti normaalia tervehtiä ja puhua myös tuntemattomien kanssa. Tämähän on esim. omassa synnyinkaupungissani melko tavatonta ;)
Olen ollut enemmän kuin onnellinen siitä, että omat rakkaat ovat nyt elämässäni joka päivä läsnä. Toisaalta taas se suurempi ikävyys on ne kaikki lukuisat ihanat ystävät ja se oma perhe joka nyt on kauempana. Äitiä ja iskää on kaikista eniten ihan hirvittävä ikävä...ensi viikonloppuna olenkin jo päättänyt kysymättä kanssamatkustajalta, että meidän volvo suuntaa matkansa kohti Tampesteria! Päivän reissu tehdään ilman koiria, nukkukoot ne täällä kotosalla sen ajan.
Ystävien luokse pitää sitten yrittää päästä toisella kertaa ja toivon mukaan pääsemme kummipojan synttäreillekin käväisemään tämän kuun puolella. Onhan se komeaa kun täyttää jo miehekkäät kaksi vuotta!
Niille muutamille ystävilleni, jotka ainakin aiemmin ovat tätä blogiani seuranneet, lupaan jatkossa päivittää kuulumisiamme useammin. Ja teidän jotka kyllä tiedätte keitä tarkoitan, tämä meidän suuri muutos elämässä oli mahdollista, te olette minulle rakkaita!!!
-R-
Kirjoittaminen onkin sitten vähän, paino sanalla vähän, venähtänyt... Tässä on tapahtunut KAIKENLAISTA! Talo on myyty, on vietetty viimeinen ja tunteikas joulu vanhassa kodissa, kuin myös vaihdettu vuosi siinä samaisessa talossa. Pakattu niin maan perkuleesti ja sitten tietty siivoiltu. Ja kai me sitten muutettiinkin siinä jossakin pienessä välissä. Huh, tarttee kyllä ihmetellä ihan itekin miten tuo kaikki saatiin tehtyä, ottaen huomioon sen että itsellä tämä "etämuutto" otti TODELLA koville, kun valitettavasti aika oli kortilla koko ajan.
No, se on kuitenkin nyt sitten taakse jäänyttä elämää, kaikki hyvin länsirintamalla ja myös täällä itärintamalla! Uuteen kotiin on suurimmalta osalta kotiuduttu ja myös kaikki tavarat ovat jotakuinkin löytäneet uudet paikkansa. Alue on mukavaa seutua, lenkkimaastot todella lähellä, takapihalta pääsee ihanalle metsälenkille, joka meidän tapauksessa on todella mukavaa, nuo meidän karvaturrit kun ovat tottuneet siihen metsässä samoiluun. Talon muut asukkaat ovat ottaneet kivasti meidät vastaan, naapurit ovat tulleet juttelemaan ja toivotelleet tervetulleiksi. Täällä päin suomea kun on näköjään ihan yleisesti normaalia tervehtiä ja puhua myös tuntemattomien kanssa. Tämähän on esim. omassa synnyinkaupungissani melko tavatonta ;)
Olen ollut enemmän kuin onnellinen siitä, että omat rakkaat ovat nyt elämässäni joka päivä läsnä. Toisaalta taas se suurempi ikävyys on ne kaikki lukuisat ihanat ystävät ja se oma perhe joka nyt on kauempana. Äitiä ja iskää on kaikista eniten ihan hirvittävä ikävä...ensi viikonloppuna olenkin jo päättänyt kysymättä kanssamatkustajalta, että meidän volvo suuntaa matkansa kohti Tampesteria! Päivän reissu tehdään ilman koiria, nukkukoot ne täällä kotosalla sen ajan.
Ystävien luokse pitää sitten yrittää päästä toisella kertaa ja toivon mukaan pääsemme kummipojan synttäreillekin käväisemään tämän kuun puolella. Onhan se komeaa kun täyttää jo miehekkäät kaksi vuotta!
Niille muutamille ystävilleni, jotka ainakin aiemmin ovat tätä blogiani seuranneet, lupaan jatkossa päivittää kuulumisiamme useammin. Ja teidän jotka kyllä tiedätte keitä tarkoitan, tämä meidän suuri muutos elämässä oli mahdollista, te olette minulle rakkaita!!!
-R-
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)