Hei blogi! Viimekerrasta on jo tovi jos toinenkin vierähtänyt. On ollut kiirettä, olen ollut väsynyt ja ei oikeastaan ihan hirveästi ole ollut mielen päällä sellaista mistä olisin halunnut kirjoittaa. Nyt kuitenkin on pakko purkaa tunteita...
Syksy on toden teolla nyt niskan päällä ja talvikin sieltä puskee päälle kuin se kuuluisa yleinen syyttäjä! Mä niin toivoisin ihan kunnon talvea kerralla, ei tälläistä ärsyttävään loskaa ja räntää ja vettä ja pimeää. Lunta ja pieni pakkanen, ei siis mitään metrien kinoksia ja 30 astetta pakkasta, vaan sellainen leppoisa meininki. Olis aamun pimeinä tunteinakin niin paljon mukavampi lähteä köröttelemään kohti työmaata ja muutenkin mieli olis edes vähän virkeämpi. No, katsotaan mitä tuleman pitää, sillä kaikkihan on kuitenkin otettava vastaan sellaisena kuin se annetaan.
Tästä sopivasti aasinsiltaa pitkin, miksei se vois olla vaikka koiransilta, toiseen mieltäni tällä hetkellä hieman vaivaavaan asiaan. Miten aina kun löytyy niitä mukavia ja miellyttäviä rehellisiä ihmisiä, niiden olemassaolo ainakin jokapäiväisessä arjessa yhtäkkiä lakkaa? Olen nyt viikon sisään kahdesti saanut ikäviä uutisia. Ei, kukaan ei ole kuollut tai kuolemansairas, mutta kuitenkin. Kukaan ei siis ole katoamassa maailmasta, mutta osittaisella tavalla jättämässä minut, kuten monet muutkin. Epäreilua, mutta elämää.
Ikävä kotiin on taas aivan järjetön. Huomaan itkeväni useammin. Toisaalta se helpottaa, mutta toisaalta taas se saa aina miettimään miten minä itseni tähän tilaan ajoin. Koen huonoa omatuntoa siitä, että olen itsekkäästi halunnut toteuttaa itseäni ja haavettani. Keskustelimme tästä asiasta kotona pitkään, minulle vakuutetaan että kaikki on hyvin ja että tuki on 100%, mutta silti minusta tuntuu niin pahalta painaa sunnuntaina se ovi kiinni ja kaasuttaa pimeyteen. On kuin tekisin joka viikko yhden pienen rikoksen lähtiessäni viikoksi töihin. Onneksi minulla on rakkautta, onneksi sitä myös minulle osoitetaan! Olen onnekas.
Omaa huonoa omaatuntoa tuo myös huono oloni. Siis fyysinen huono olo joka on vaivannut jo jonkin aikaa. Ensin kuvittelin sen johtuvan ainoastaan tästä järjettömästä koti-ikävästä, mutta nyt kun olen taas fundeerannut asioita vähän useammalta kantilta, on kyse omasta fyysisestä ja henkisestä voinnistani yhdessä. Minun tarvitsisi nyt saada se samanlainen potku persuuksiin kuin sain silloin kaksi vuotta sitten ja otin itseäni niskasta kiinni ja tein lähes täydellisen suunnanmuutoksen jokapäiväisessä elämässäni. Tarkemmin sanottuna olen lipsunut jälleen omilla teoillani, tai oikeastaan tekemättömyydelläni kohti sitä samaa missä oltiin silloin parin vuoden takaisessa. Ja mikä surullisinta, vaikka tiedostan tämän ongelman, en saa aikaiseksi tehdä asialle mitään. En yhtään mitään. Mistä siis se motivaatio ja draivi takaisin?????
Nyt on aika jälleen ottaa niskasta kiinni. Lupasin itselleni sen tehdä, noin kuukausi sitten... Ehkä huomenna tai ensi viikolla... Mitä sitten jos vielä vähän lipsun? MIKSI EN ONNISTU?
On hyvä laittaa näitä tunteita ihan kirjallisena ylös, sillä kun silloin tällöin antaa jonkun muunkin lukea näistä, tietää että ei yksin tarvitse tuntea itseään huonoksi, muut voivat olla mukana mollaamassa! Niinhän se menee, että leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!
Mukavaa joulun odotusta ystäväni. Sieltä se taas tulee kuin sydänhalvaus. Ja toisaalta se on yhtä nopeasti ohikin ja sitten onkin jo juhannus! Palataan, ennemmin tai myöhemmin.
R
