Kesän saldoa

No niin, ehkä nyt voi jo virallisesti sanoa, että kesä oli ja meni! Hieno kesä oli, vaikka kelien puolesta omaan makuun ehkä liikaakin äärilaitoja...
Olen ollut työelämässä mukana 20 vuotta (oumaigaad!) ja täytyy myöntää, että IKINÄ ei ole ollut näin surkeita kesälomakelejä kuin tänä vuonna oli. Ja ottaen huomioon sen, että mun kesäloma oli pilkottu kolmeen osaan, on aika humoristista, että ensimmäisellä viikolla keskilämpötila oli noin 6 astetta, jatkuvaa vesisadetta (toukokuun viimeinen viikko), toisella viikolla keskilämpötila noin 10 astetta, jatkuvaa vesisadetta (juhannuksen jälkeinen viikko) ja viimeiset kaksi viikkoa helle helli, sillä keskilämpötila oli noin 16 astetta ja ainoastaan jokatoinen päivä jatkuvaa vesisadetta, jokatoinen kuurottaista.

Viimeksi kun tänne kirjottelin, oli mielessäni jos jonkinmoisia ajatuksia, kaikki ei niin onnellisia ja hyviä, mutta niitäkin ajatuksia on työstetty ja tappiot on nielty ja iloittu niistä asioista, mitkä ovat hyvin. Onnellisuushan syntyy kuitenkin aika pienistä asioista. Tämä teksti on jo kauan odottanut kirjoittamista, mutta jotenkin tuntui että nyt sille on aikaa ja tilaisuus, sekä tietysti halu kirjoittaa.

Menneen kesän aikana meidän elämä on mennyt kokolailla "sekaisin", osittain hyvällä ja osittain hieman ikävälläkin tavalla. Meidän omaan perheeseen kuuluu enää kolme jäsentä, sillä meille rakas koiravanhuksemme Roki, Roksu, Vaari, Teppo, Töppänä, Roksutin (rakkaalla lapsella on monta nimeä) pääsi pilven reunalle pallon perään juoksemaan. Ja vaikka tämä päätös ja sen seurauksena tullut ja edelleen läsnäoleva suru ja ikävä olivatkin erittäin raskaita meille ihmisille kokea, oli päätös kuitenkin tehty koiran parhaaksi. Ja niin paljon kuin minä sitä päivää pelkäsin, olen ylpeä itsestäni, kuinka rauhallisesti ja hyvin osasin ja pystyin käyttäytymään niillä viimeisillä yhteisillä hetkillämme. Ja niin kauan kuin Rokin vahva sydän sykki, hän nukkui sylissäni. Rakkaus <3

Roki 1.3.2000-5.8.2014

Kesän aikana olemme myös tehneet muutoksia pihassamme, lähinnä tuolla hyötypuolella. Jo viime vuonna kun muutimme tähän, huomasin miten rikkaruohottunut ja huonosti pidetty kasvimaa oli, joten kun keväällä tuskalla ja hiellä sitä käänsimme ja kädet rakoilla sitä muokkasimme, päätin että loppuu leikki kun siihen keksin vaan jonkun muun ratkaisun. Ja keksinkin, vaikka suunnitelmat ja toteutus veivätkin koko kesän, lähinnä megahelteiden lykätessä toteutusta, se on nyt tehty ja olen siitä erittäin tyytyväinen :)

Tästä piirustuksesta lähti suunnitelmat! Ja näitä oli yhteensä vissiin joku 10 arkkia... ;)

Tälläisia laatikoita tehtiin yhteensä 15 kappaletta, puu on lämpökäsiteltyä mäntyä.

Kun koko kasvimaa oli nostettu ylös, näky oli jokseenkin lohduton...

Tasaamisen jälkeen alkoi jo hieman paremmalta näyttämään, tosin urakka oli vasta alussa...

Linjalankojen avulla saatiin muoto pysymään "kasassa" ja mullan päälle laitettiin pahvia kerros, jonka jälkeen tuli juuriestematto. Matto yltää myös reunakivien alle, millä pyritään estämään nurmikon kasvaminen reunuksen alle.

Kaikki reunakivetkin jo paikoillaan, kädet tässä vaiheessa makaronia ja rakoilla ;)

Ja sitten vielä se pääasia, eli kasvilaatikot! Ja kun tekee tuollasen pilkunviilaajan kanssa hommia, niin ei ihan kerrasta mennyt laatikot paikoilleen :D

Kaikki multa kärrättiin kottikärryillä, keskimmäisiin laatikoihin multa nostettiin sangolla. Pyrittiin siis välttämään mullan kulkeutumista alustaan!

Ensimmäiset laatikot valmiina, eli mansikat istutettuna! Polkaa, Riaa ja Kaunotarta :)

Tattadadaa! Tässä kasvimaan osuus valmiina. On se hieno! ;)

Homma oli todella kova ja raskas, mutta nyt kun kaikki on jo valmista, voin kyllä sanoa, että kannatti! Ja milläänhän nyt en malttais odottaa ensi kevättä ja sitä että pääsen kylvämään kasveja laatikoihin :) Tosin näin syksyllä vielä istutan talvivalkosipulit, joten vielä saa multaa kynsien alle ;)

Iso kiitos kuuluu myös rakkaalle miehelleni, joka ei kertaakaan valittanut tai murissut vastaan näitä välillä aika hullujakin ajatuksiani. Ja kun muutamaan kertaan (yllättäen) poljin jalkaa ja huusin ja raivosin kun kaikki ei mennytkään kuin Strömsössä, hän tyynen viileästi vain jatkoi kaivamista sanomatta sanaakaan :D Todellista rakkautta <3

Viimeisten lomaviikkojen aikana meidän elämä muutui muutenkin, sillä meidän kotiin muutti "ottolapsi" vuodeksi. Sisareni perhe lähti vanhinta poikaa lukuunottamatta vuodeksi ulkomaille ja heidän koiransa, Milli 3-vuotias borderterrieri saapui sulostuttamaan meidän arkeamme. Halusin että koira tulee meille jo loman aikana, sillä silloin pystyimme paremmin seuraamaan miten oma koiramme Sulo ottaa tulokkaan vastaan. Koirathan siis ovat jo tuttuja toisilleen, mutta on aivan eri asia kyläillä, kuin asua ja elää saman katon alla. Alku olikin melkoista häslinkiä, vähitellen alkoi rauhoittumaan, mitä nyt meidän reppana on niin auttamattoman mustasukkainen, että välillä katseesta voi lukea ajatuksen "Voiko ton vaikka myydä jonnekin"... Nyt ollaan reilut kolme viikkoa eletty yhteistä elämää ja arki alkaa jo sujua ja olla uomissaan. 

Me halutaan kans sitä makkaraa!

Onnellisuus näkyy pienissä asioissa <3

Tässä siis tämän kesän saldoa näin syksyn kynnyksellä ja talvea odotellessa! Oma elämäni on melkoisessa myllerryksessä, mutta siitä seuraavalla kerralla :)

Ihanaa syksyä kaikille, Riikka

Ajatuksia menneestä ja tulevasta...

Heipä hei!

Mulla on nyt vissiin pari viikkoa jo ollut tarkoitus kirjoittaa tänne, mutta aina kun aloitan, pää tyhjenee ja heitän kaikki ajatukset roskiin. Olis toisaalta niin älyttömän paljon sanottavaa, mutta toisaalta taas en haluaisi sanoa yhtään mitään. Mun päässäni on nyt melkein kuukauden pyörinyt sellainen tornado, että huhhuh! On ollut ukkosmyrskyä, syöksyvirtausta ja kaikkea siitä väliltä. On toki ollut sitä auringonpaistetta ja linnunlauluakin :) Mä lupasin jossakin vaiheessa itselleni, etten kirjoittele tänne mitään marinajuttuja, joten koitan nytkin mennä ainakin suurimmaksi osaksi positiivisella asenteella, myös negatiivisissa asioissa.

Meidän perheessä tämä kevät ja nyt elettävä kesä sekä tuleva syksy on melkoinen muutosten aallokko. Mun elämänmuutos ja siitä aiheutuneet tai aiheutuvat muutokset ja asiat ovat laittaneet monessa suhteessa sekä meidän oman että myös meidän läheisten elämän välillä melkoisen sekaisin. Itse koen huonoa omaatuntoa siitä, että joudun jatkuvasti hankkimaan itselleni sitä sun tätä ja sen lisäksi, että hankin jotakin pakollista, olen innostunut myös hieman "hömpöttelemään" ja hankkinut myös itselleni kaikkea ei välttämättä niin tarpeellista. Toisaalta, sen verran itsekkäästi haluan ajatella, että olen nämä asiat ansainnut. Olen tehnyt suuren työn ja saan olla ylpeä siitä, vaikka matka jatkuukin edelleen.

En ole varmaankaan koskaan ennen laittanut itseeni näin paljoa rahaa kiinni, mitä olen tämän kevään ja kesän aikana laittanut. Olen myös maksanut siitä, että haluan muuttua ja saada itselleni paremman ja hyvän olon. Osa ratkaisuista on osoittautunut hyviksi ja toimiviksi, osa taas on ollut itselleni pettymys. Toki sitä ihminen haluaisi, että kaikki maailman vippaskonstit koittamalla saisi itselleen edes jonkinlaista helpotusta. En tiedä johtuuko se siitä, että jo tämän ikäisenä en halua tuntea ylimääräistä tuskaa sen takia, että ympäristön paine niin vaatii. Olen viimeisen puolen vuoden aikana vaihtanut kolmeen otteeseen ruokavaliotani. Valitettavasti viimeisin kokeiluni ei todellakaan toiminut niin kuin olisin toivonut, vaan tuskainen oloni ja kipuni palasivat rajumpina kuin edes osasin arvata. Nyt siis jatkan jälleen muutaman viikon samalla lailla kuin alkuvuodesta, katsotaan saadaanko millaisia tuloksia aikaiseksi.

Sitten jotakin muuta kuin minäminäminä. Eli sisareni perhe kertoi keväällä lähtevänsä vuodeksi toiseen maahan siskoni työn takia. Tai oikeammin hän lähtee ns. vaihtoon toiseen valtioon, kansainväliseen kouluun opettamaan. Ensin nauroin, ajatus tuntui lähes käsittämättömältä. Eihän he kai tosissaan... Mutta kun kuuntelin asiaa ja minulle kerrottiin kaiken olevan jo selvää ja suunniteltua, tajusin että kyllä tämä todellakin tapahtuu. Meni monta viikkoa ennenkuin edes aloin tajuamaan mitä tämä tarkoittaa. Nyt pikkuhiljaa olen ymmärtänyt, että todellakin, me emme näe toisiamme ainakaan kokonaiseen vuoteen. Se on pitkä aika... Olen toisaalta iloinen heidän puolestaan, hehän haluavat tätä, sillä tälläiseen ei (kai) lähdetä ihan hetken mielijohteesta. Joku saattaa nyt verrata tätä meidän elämänmuutokseen parin vuoden takaa, mutta anteeksi itsekkyyteni, minä en vertaa näitä kahta asiaa keskenään. Mielestäni se, että me muutimme vajaan kahdensadan kilometrin päähän kaikista rakkaista ja läheisistä, ei ole sama asia. Piste.

Meidän ikäero on 8 vuotta, sisareni on siis minua vanhempi. Lapsena olimme melko eri planeetoilla meidän ikäeron vuoksi, mutta mitä vanhemmaksi sitä tulee, sen enemmän olemme jo ns. samalla viivalla. Sisareni pojat ovat aina olleet minulle kaikki kaikessa, he ovat täyttäneet edes osan siitä tyhjiöstä, joka on omasta lapsettomuudestani syntynyt. Vaikka pojat ovatkin jo lähes aikuisia, ovat he silti "tädin pikkupoikia", rakkaita mussukoita. En koskaan kyllästy kehumaan, ihastelemaan ja olemaan ylpeä heistä. Toinen toki jää kotisuomeen, mutta hänellä edessä on armeijaan meno. Toinen taas lähtee luonnollisesti mukaan, tuntuu kuin osa minustakin lähtisi mukana. En tiedä onko omat kyyneleeni tuskaa omasta jo tiedossa olevasta ikävän tunteesta, vai suuttumuksesta, vai siitä, etten tiedä kuinka näitä ajatuksia pitäisi käsitellä. Nämä ovat jotakuinkin samoja ajatuksia, minkä kanssa kamppailin aikanaan kun teimme päätöksiä siitä lähdemmekö tänne vai jäämmekö Pirkanmaalle. Vaikeita juttuja, eikä oikein ole ketään kenen kanssa näistä jutella... Toivottavasti ehdimme edes näkemään vielä ennen kuin he lähtevät. Sekään kun ei ole varmaa...

Tästä tekstistä ei pitänyt tulla mitään surullista ja masentavaa, mutta nyt huomaan, että näiden ajatusten kirjoittaminen tuottaa aina vaan enemmän ja enemmän sitä tuskaa, mikä tulee kun ajatuksiaan ei vaan kertakaikkiaan saa selvitettyä. Eihän se tietenkään tänne koneellekaan kirjoittamalla sen kummemmaksi tule, mutta saanpahan edes päästäni muutaman möykyn irti.

Tässä on meidän "vaari", Roki melkein 14 ja puoli vuotta. Hienon ja rikkaan elämän elänyt vanhaherra, jonka emäntäänsä (tai isäntäänsä) kohtaan osoittama rakkaus ja uskollisuus ei ole koskaan ollut koetuksella näiden yhdessä elämimemme 14 vuoden aikana. Mutta nyt ollaan ilmeisesti tultu siihen kohtaan meidän yhteisellä matkalla, kun herra alkaa väistämättömästi olla liian vanha ja ennenkaikkea aika väsynyt tähän elämän pyöritykseen. Välillä pettää alta jalat, välillä ei meinaa mikään onnistua, kaatuillaan, pysähdellään, ihmetellään ja pällistellään ja kuulokin on jo lähes kadonnut. Eilinen oli meille taas vaikea päivä. Uloslähteminen, joka aina on ollut ajasta tai ajankohdasta riippumatta HUIPPU HOMMA, ei enää kiinnosta lähes lainkaan, tai ainakin mitä pikemmin takaisin sisälle, sen parempi. Ulkorappuset meinasivat eilen olla voittamaton este, mutta vielä mentiin omilla jaloilla. Muuten päivä olikin sitten vaikea. Illalla sitten itkettiin kahdestaan, siis minä ja Roki. Hän kun on aina osannut surra kanssani, toki myös iloita :) Kun joku viisas osaisi nyt kertoa mitä ajatuksia noiden viisaiden elämää nähneiden silmien takana on... Voi tätä rakkauden määrää, ei ole olemassa edes sellaisia sanoja joilla sitä kuvaisin!!!

Elämä on välillä aika monimutkainen yhtälö, ei löydy äksää eikä yytä, ratkaisua ei saa sitten millään oikein. Mutta silti elämä on ihmisen parasta aikaa! Rakastakaa toisianne ja muistakaa kaikille rakkaillenne myös kertoa se!

Riikka

Ihan pihalla!

Moi taas!

Olen kirjaimellisesti ollut tässä ihan pihalla kaksi päivää. Ja selkä on kyllä nyt sen näköinen, että ehkä on ihan paree hetkeksi hellittää pihahommista, varsinkin kun näitä lämpöisiä kelejä on luvattu ainakin tälle seudulle hetkeksi eteenpäinkin. Eihän se lämpö muuten mitään, mutta kun meikäläistä on siunattu tuolla hikoilun ihanalla ominaisuudella ehkä jopa naapureidenkin edestä, en vaan pysty olemaan yli 20 asteen lämpötilassa esim. t-paita päällä, ja kun eilen ja tänään tein töitä aamusta iltaan porottavassa auringossa toppi päälläni, on jälki myös sen mukaista!

Mutta hienointa tässä kaikessa on se, että hommat todellakin etenee! Olen jo melkein saanut koko kasvimaan valmiiksi, tosin ukkelin "hienoisella" avustuksella. Mainittakoon tässä, että hänenkin selkänsä kärsi melko huomattavia savuvahinkoja näiden kahden päivän aikana... Luulis että on rasva palanut, jollei muualta niin ainakin nahasta :D

Mun kasvimaalla siis kasvaa, ainakin toivon mukaan, tänä kesänä retiisiä, salaatteja, persiljaa, tilliä, naurista, erilaisia sipuleja, purjosipulia, valkosipulia, mansikkaa, hernettä, vadelmia (tosin eivät vissiin ekana vuonna ehdi vielä satoa antaa), kesäkurpitsaa, laventelia, ruohosipulia ja auringonkukkia :) Mä en millään malttais ootella, että alkaa tapahtua. Tosin tänään kun ekan kerran otin harson siemenien päältä pois, oli ilo huomata, että ainakin salaatit ja retiisit olivat alkaneet jo kohisten kasvaa!

Muuten mun kuulumiset onkin sitten aikalailla jotta ja tuota... Uuden opetteluhan vie aina aikaa, joo sen tiedän, mutta kun ei meinaa kärsivällisyys taas akalla riittää! Nyt siis mennään niin, että kaikki viljatuotteet, myös ne gluteenittomat joita kokeilin, ja maitotuotteet on tiputettu pois. Syömisiäni en laske, tosin maltillisesti mennään. Eniten kaipaan juustoa, ja ehkä välillä rahkaa tai jugurttia. Viljatuotteita en kaipaa, sillä olen jo niin kauan niitä vältellyt, että elämä ilman niitä ei enää ahdista. Pähkinöistä on tullut mulle nyt joku pakkomielle ja tiedän, että osittain se etten saa nyt sitä mitä haluaisin, johtuu siitä, että syön LIIKAA pähkinöitä. Nehän ovat terveellisiä ja hyviä monessa suhteessa, mutta myös erittäin kaloripitoisia, joten niiden kanssa ei pitäisi alkaa hulluttelemaan. Mopo on nyt vaan lähtenyt käsistä...

Nivelsärkyni ovat tällä hetkellä on/off tilassa, välillä on hyviä päiviä, mutta valitettavasti useimmat päivät ovat tuskaisia. Syytä en nyt oikein tälle tiedä, sillä ainakin ruokavalioni puolesta niiden pitäisi taas helpottaa. No, ehkä tässäkin asiassa se maltti olisi valttia.

Odotan jo kovasti parin viikon päässä olevia juhlia, ne ovat minulle erittäin tärkeät! Minun maailmaani edelleen sulostuttava rakas kummipoikani painaa päähänsä valkoisen lakin merkkinä hienosta työstä ja upeasta koulu-urastaan! Olen niin ylpeä! Vielä kun löytäisin sen ryijyn jonka kehtaisin päälleni laittaa, jotta voisin myös ilolla katsoa niitä "pakollisia" valokuvia tästä tärkeästä päivästä ;)

Näin tänään, aurinkoisia ja lämpimiä toukokuun päiviä kaikille!

Riikka

Tahdonasiaa...

Moi!
Mä en TODELLAKAAN ole kirjoittanut siis lähes vuoteen tänne blogiini, liekö tätä kukaan enää lukeekaan... Mutta luin viimeisimmäksi jääneen kirjoitukseni äsken, siinä olin viimeisenä luvannut kirjoittaa kun seuraavan kerran olisi jotakin positiivisia juttuja mielessä. No, onhan tässä välissäkin paljon positiivista ollut, mutta vasta nyt muutaman viikon aikana blogini henkiinherättäminen on jälleen tuntunut hyvältä ajatukselta :)

Blogin aloittaessani, tapahtumat liittyivät yhteen elämäni suurimmista, samalla hienosta, mutta myös ah niin raskaasta päätöksestä. Jättää kaikki hyvä, vanha ja rakas taakseen ja hypätä aivan täysin ummikkona tuntemattomaan. Nyt kun aikaa on kulunut kohta jo kaksi vuotta ja yhdessäkin olemme täällä jo asuneet 1,5 vuotta, voi näitä ahdistavia ja ikävän sävyttämiä tekstejäkin tulkita monelta kannalta. Ne olivat silloin minulle oikeastaan ainoa keino purkaa oman pääni sisällä vellovia tunteita. Hyvä että ne jonnekin edes purin, muuten tilanteeni ei olisi näinkään hyvin mennyt kuin se nyt on. Ja oikeastaan en edes tiedä lukeeko tätä blogia kukaan, mutta sekin on aivan toissijainen seikka, sillä itselleni tämä on vähän kuin päiväkirjaa...

Eli nyt lähdetään "puhtaalta pöydältä" kirjoittelemaan uusista tahtoa vaativista seikkailuista. Ja ensin vähän tilannekatsausta siitä mitä tähän vuoteen edellisen ja tämän tekstin välille on mahtunut :)

Viime kesä oli ja meni. Asuimme vuokra-asunnossamme vielä heinäkuun loppuun saakka, jolloin pääsimme muuttamaan uuteen (vanhaan) taloomme. Ostimme siis 2000 neliötä maata ja sen päälle rakennetut 52-vuosimallia olevan remontoidun talon kolmessa kerroksessa, autotallin, huvimajan ja iiiiiison terassin sekä liiterin. Ja mikä parasta mä sain ihan oikean oman KASVIMAAN :)

Töissä on asiat hiljalleen alkaneet asettua omaan uomaansa ja minäkin olen jo vähitellen huomannut kuuluvani porukkaan sen täysivaltaisena jäsenenä. Isot kiitokset siitä kuuluu koko kaupan "vanhalle" henkilökunnalle, he ovat ottaneet tälläisen räpätädin erittäin hyvin joukkoonsa. Ja muutenkin työasiat ovat menneet parempaan suuntaan, saan jälleen aikaiseksi, enkä koe olevani aivan pihalla kaikesta. Ja onneksi tuo ukkokultakin on saanut työnsä pitää, näistä huonoista ajoista huolimatta. Välillä on ollut lomautusuhkaa niskassa, mutta ainakin toistaiseksi on ollut hommia. Tosin Kotkassa asti, mutta matkahan on lähes samaa luokkaa kuin Orivedeltä oli Tampereen työmaille.

Talvi oli ja meni, valitettavasti en saanut sitä lumista ja kaunista talvea, mutta toisinaan näinkin. Ukko tippui katolta tammikuussa ja siinä menikin sitten useampi viikko sairaslomalaisena. Onneksi kuitenkin selvittiin pelkällä säikähdyksellä, sillä olisi voinut kyllä käydä erittäin pahasti, tiputusta kun oli kuitenkin useampi metri ja hän mäjähti suoraan selälleen. Muisti on muuten palautunut (ensin kun ei muistanut mitään), mutta itse tapahtumasta hän ei vieläkään muista mitään. Kyllä muuten pelästyin!

Kevät on ollut taas ihanaa aikaa, varsinkin tälläisen hullun viherpeukalon kannalta. Olen kuopsuttanut pihaa sen mitä olen joutanut ja tänään viimeksi sain jälleen yhden urakan tehtyä. Lannoitin ja istutin ison osan kasvimaata, sinne meni ruohosipulia, tilliä, persiljaa, kahta eri sipulia, kahta eri salaattia, retiisiä ja naurista harson alle itämään :) Aiemmin keväällä perkasin mansikkamaat ja nyt vielä harsotimme nekin. Muutama viikko sitten istutin myös kymmenen vadelman tainta, voi kunpa ne kasvaisivat nopeasti! Koko kasvimaa on valitettavasti pitänyt kääntää käsin, sillä isäni meille antama perintökalleus, maanmuokkauskone, ei suostu talven jäljiltä käynnistymään :( Urakka on ollut aivan järjettömän kovatöinen, mutta ainakin reisi- ja perslihakset on tullut treenattua ;)

Ja sitten siihen asiaan, miksi päätin jälleen herättää tämän blogini henkiin. Eli helmikuussa vihdoin kyllästyin jatkuvaan pahaan olooni ja kolotuksiini ja päätin, että ennen nelikymppisiäni olen elämäni kunnossa! Aika hurja päätös, mutta olen päättänyt, että kun kerran tahdon asiassa onnistua, myös teen niin. Ensin aloin ihan omine neuvoineni muuttamaan tapojani, mutta innostuin muutaman henkilön yllyttämänä kokeilemaan Jutan superdieettiohjelmaa, joka kesti sen 6 viikkoa. Tuloksia on tällä hetkellä tullut ihan mukavasti, joskin viimeisen kolmen viikon aikana ei ole tapahtunut yhtään mitään. Paitsi ehkä hieman kiukkua siitä, etten saa mitään konkreettista aikaiseksi. Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että laardia on sulanut helmikuun alusta tähän hetkeen 12,5 kiloa ja nyt vaan positiivisella asenteella eteenpäin :)

Tämän viikon aikana on nytkähtänyt uusi projekti käyntiin, tänään vielä minun pitäisi saada uusia ohjeita tulevaan. En millään malttaisi odotella!!! Eli näillä mennään nyt eteenpäin, kirjoittelen tänne kuulumisiani, aina kun muilta hommiltani joudan :)

Aurinkoisia kevätpäiviä, Riikka

Vaikeita hetkiä...

Ohhoh kun onkin jo tovi vierähtänyt viimeisestä kirjoituksesta...
Näyttäisi siltä, että ei ole ollut asiaa, mutta oikeasti asiaa olisi vaikka muille jakaa, mutta mun tämän hetkinen olotila on vienyt voimat kaikesta ylimääräisestä.

Viimeisen kuukauden aikana en oikeasti ole millään saralla saanut aikaiseksi muuta kuin harmia ja huonoja tuloksia. Joo, tiedän että pitäisi ajatella aina niitä hyviä puolia kaikesta ja että paistaa se aurinko tähän risukasaankin, mutta silti tuntuu että lyön päätä seinään ihan apinan raivolla.

Töissä en saa YHTÄÄN MITÄÄN aikaiseksi, ja senkin mitä saan, on mielipaha ja ikävät ajatukset muille ja sitä kautta itselleni. Olen välillä ärripurri, varsinkin silloin kun ei itsellä kulje, niin valitettavasti myös kanssamatkustajat saavat tahtomattaan tuta tämän. Enkä minä itsekään heille sitä halua, mutta minkäs teet kun on näin hemmetin raivostuttavan luonteen itselleen ominut!

Kotona sain sentään tänään siivottua ihan vimmalla, sillä täälläkin näytti juurikin siltä, ettei rättiä tai moppia hetkeen olisi heiluteltu. Ei se ihan noinkaan kyllä ole, mutta äitiäni siteeratakseni, olen siivonnut "ryssiksi". Ei ole huvittanut/kiinnostanut/jaksanut siivota.

Mun omaa olotilaani huonontaa juuri nyt aivan järjetön koti-ikävä. Mä ikävöin varsinkin äitiä ja isää aivan tolkuttoman paljon. Sen lisäksi on ikävä kaikkia rakkaita muutenkin ja tietty mun ihania ystäviä. Vaikka täälläkin on koko ajan ihmisiä ympärillä, en saa purkaa sydäntäni kenellekään. Eikä se onnistu puhelimessa, kokeiltu ollaan. Siinä puhelimen välityksellä ei voi näyttää tunteitaan, ei voi halata tai olla vaan hiljaa. Ja jokaisen puhelun jälkeen esim. kotiin, ikävä vaan yltyy ja itkusta ei tule loppua.

Ehkä juuri tästä syystä aloin tänään kirjoittamaan tänne, että saisin edes jonnekin purkaa pahaa oloani. Onko se sitten järin järkevää julkisesti vuodattaa, en tiedä, mutta rinnasta puristaa nyt niin lujaa että jotakin oli tehtävä! Nytkin kyyneleet valuu poskilla koko ajan, mutta antaa valua vaan, ei niitä kukaan nää...

Onhan meidän elämässä taas hyvääkin tapahtunut. Meillä asuva mies sai töitä, vihdoin. Toisaalta sekin on aiheuttanut sitä ahdistusta ja enemmän ikävää kotiin. Tähän asti sitä ollaan oltu vähän niinkuin tuuliajolla, mutta nyt kun tuon työpaikan myötä voitaisiin taas suunnitella tulevaa, en olekaan enää niin varma mitä haluan. Eilen teimme työkaverini kanssa retken Lahteen ja siellä jutellessamme ja minun pillittäessäni pahaa mieltäni, sanoin sen ensimmäisen kerran ääneen: jonain päivänä minä vielä palaan kotiin...siis sinne minne minä oikeasti kuulun. Onko se päivä milloin, sitä en tiedä, mutta se päivä tulee vielä!

Perjantaina olin todella väsynyt ja turhautunut töissä, kun en saanut mitään aikaiseksi ja kiirekin oli. Tämä sama vaiva on nyt ollut jo jonkin aikaa siis pinnalla, mutta ehkä se nyt sitten viimein tiivistyi yhdeksi isoksi möykyksi jonka valitettavasti oksensin ulos ihan kunnolla. Siis en sananmukaisesti, vaan typerällä käytökselläni jota nyt kadun. Ei ole muiden vika jos minulla on huono olla ja ottaa päähän, mutta tehtyähän ei saa tekemättömäksi. Siihen vielä päälle se, että oman itseni puolustaminen sai ikävän käänteen, niin viikonloppuni oli lopullisesti pilalla. Huominen työpäivä saattaakin olla sitten mielenkiintoinen, sillä vastustajani ei ole yhtään heikompi itseäni, päinvastoin...

Voi kunpa tähän pieneen päähäni tulisi nyt se kadoksissa oleva valo ja onni, tuon ulkona möllöttävän auringon mukana! Tälläistä paatosta tällä kertaa, kirjoitan seuraavan kerran kun on edes jotakin positiivista sanottavaa, toivottavasti siis pian...

R

Ai missä vai???

Hehee! Mä inhoan kuntosaleja!

Hehhehhee! Mä inhoan kuntoilua!

Hehhehhehheee! Mä olen kääntänyt takkini!

Eli, suomennettuna nuo kolme lausetta: olen hurahtanut kuntoiluun, TAAS. Mutta tällä kertaa tää tuntuu jotenkin erilaiselta kuin ennen. Viimeksi kun hurahdin kuntoiluun kaksi vuotta sitten, aloitin aivan järkyttävällä rytinällä, laitoin ruokailuni ja ruokatapani remonttiin, kuntoilin hulluna sekä kotona että kylillä. Ensin lenkkeilin kävelemällä, sitten hölkkäsin ja viimeisimpänä oikein juoksinkin. Kunto alkoi kohenemaan, kunnes homma meni överiksi. Ja siihenhän se sitten lopahti. Kuntoilu nimittäin. Ruokailutapani onnistuin säilyttämään viime kevättalveen asti, kunnes masennuin ja sekin sitten jäi. Ja tässä sitä taas ollaan, kunto aivan rapaheikko, ruokailutavat mitä sattuu ja mieli maassa...

Mutta syksyn aikana seuratessani entisen koulukaverin blogia ja hänen intohimoista juoksemisharrastustaan, kuulin ensimmäisen kerran Fustrasta. AI MIKÄ????? No niin justiin, kuulostaakin niin eksoottiselta että ei voi mitenkään olla meikäläisen laji. Antaa olla... Koulukaverini, joka siis myös työkseen liikkuu ja auttaa meitä uusavuttomia kuntoilijoita, alkoi kuitenkin kertoa siitä, miten hänen monet vaivansa ja ongelmansa alkoivat ratketa tämän ihmeellisen F:n harrastamisella. Aloin siis ottaa asioista ensin itsekseni selvää ja aikani kuuklettamisen ja lueskelun jälkeen kysäisin tältä  samaiselta henkilöltä, voisiko tämä hänen mielestään olla mun juttu ja kuinka vaikeeta sen harrastaminen olisi. Hän kannusti minua ainakin tutustumaan lajiin.

Ongelma nro1

Olen niin mukavuudenhaluinen ja perustyhmä, että tarvitsisin aina itselleni kunnollisen persuksille potkijan. No, eipä hättää, ajattelin että menen jollekin paikalliselle kuntosalille tätä lajia kokeilemaan. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä lähin kuntosali jossa lajia voisi harrastaa, on Lahdessa, eli noin 65 kilometrin päässä. Ei siis onnistu.

Koulukaveriltani kuulin sitten worlofshapesta, jossa voisin ns. itseopiskelijana tehdä itsenäisesti harjotteita. Eipä siinä mitään, luin nettisivustoa ja päätin kokeilla.

Ongelma nro2

Rekisteröidyin ohjelmaan ja maksoin kuukauden ensimmäisen jäsenyyden. Samalla hinnalla olisin saanut toki lähibaarista muutaman siiderin, mutta päätin tästä hulvattomasta elämäntavastani huolimatta satsata rahat mieluummin tämän kuntoilun aloittamiseen. Siinä sitä sitten ihmeteltiin niitä liikkeitä ja harjoituksia, kokeiltiin ja todettiin että eihän tästä mitään tule. Mä en osaa, enkä ainakaan pysty!!! MÄ EN PYSTY, MUSTA EI OLE TÄHÄN!!! Viikon tuijotin ohjeita tajuamatta asioista tuon taivaallista. 

No, alkukankeuksien jälkeen voitin kuitenkin itseni ja aloin pikkuhiljaa tajuta ohjelmasta jotakin. Tein innokkaasti liikkeitä kotona päivittäin ja kas kummaa, löysin itsestäni jos jonkinmoisia uusia lihaksia. 

Ongelma nro3

Ystäväni on jo pidemmän aikaa yrittänyt houkutella minua kanssaan salille, mutta lupauksieni vastaisesti en ole sinne hänen kanssaan lähtenyt. Kunnes tällä viikolla aivan yllättäen tuli tiistaina soitto, "mä lähden nyt salille, lähetkö mukaan?" Ja minähän siihen sitten ajattelematta, että tottakai! Ja niin sitä mentiin. Mutta salille päästyäni muistin taas sen, miten tyhmäksi tunnen aina salilla itseni. Tiedän periaatteessa mitä siellä kuuluisi tehdä, mutta käytännössä olen täysin tumpelo ja urvelo siellä ähkiessäni. MÄ EN OSAA ENKÄ PYSTY!!!

Puolen tunnin jälkeen aloin kuitenkin päästä rytmiin ja muistiin palautui vuosien takaiset reenihetket salilla. Sehän olikin ihan kivaa! Ja varsinkin kun hyvässä seurassa sai treenata:)

Ongelmat alkavat pikkuhiljaa ratketa, ainoa murhe on tällä hetkellä se, että ruokaelämäni pitäisi saada jälleen oikeille raiteille. Se on jo tapahtunut pikkuhiljaa parempiin raiteisiin, mutta minulle kaikkein haastavinta on ruokailurytmi. Olen lapsesta asti ollut huono aamusyöjä, en siis pysty syömään aamupalaa. Se on se ensimmäinen huono juttu. Toinen huono juttu on, että en tajua syödä säännöllisesti pieniä aterioita, vaan syön harvoin ja sitten kun syön, syön ihan jumalattomasti. Ja sitten se, mistä saan varmasti kaikkien ammattilaisten vihat päälleni: saatan olla syömättä jopa kaksi päivää peräkkäin. Juu, ihan tosissaan. Joskus mulle vaan ei maistu, ei ole nälkä tai sitten yksinkertaisesti on vaan niin paljon tekemistä, etten ehdi syödä. Neljäs erittäin huono tapa on napostelu, josta tosin viimeisten viikkojen aikana olen taas alkanut päästä eroon.

Painoni ei ole tippunut lainkaan, tai ehkä se nyt grammoissa on jonkunverran tipahtanut. Mutta olo on paljon parempi ja jumitukset selässä ja hartioissa ovat alkaneet aueta. Olen koulukaverilleni jo antanut kiitosta siitä, että hän usutti minut lajin saloihin ja tsemppasi minua edes kokeilemaan. Nyt pitääkin seuraavaksi alkaa kierrellä Kouvolan kuntosaleja painostamassa henkilökuntaa Fustraamisesta!!!

Ja huomenna rauta kolisee taas ;)

R

Haaste on heitetty!

Moi!

No moi moi!
Tässä on taas tovi vierähtänyt kirjoittelussa, asiaa olis, mutta kun ei meinaa millään kärsivällisyys riittää kirjoittamiseen. Varsinkin nykyään, kun tämä läppäri on mun kone, isäntä istuu pöytäkoneella pelailemassa, en oikein nimittäin tykkää tän läppärin näppiksestä...

Sain vähän aikaa sitten haasteen fb-ystävältä, vanhalta luokkakaverilta vuosien takaa, nyt ajattelin vastata haasteeseen.

1. kiitä haasteesta, eli kiitos Miia!
2. jaa haaste kahdeksalle bloggaajalle...hmm...haastavaa, mutta haastan ne kaikki joiden tiedän bloggaavan, eli Piia, Niina, Sini, Anne, Pirjo, Sanna ja  Miiaa en enää viitsi haastaa, joten tässä kaikki.
3. ilmoita haasteesta haastetuille, näin teen!

Kahdeksan satunnaista faktaa itsestäni:

1. Olen isän tyttö. Äitini on edelleen elämäni tärkein ja paras ystävä, mutta silti olen isän tyttö. Kutsun isääni edelleen nimellä isi, vaikka joidenkin mielestä se onkin lapsellista. Isä on varsinkin teini-iän jälkeen tullut erittäin tärkeäksi, sillä lapsuudessani isäni ollessa yrittäjä meidän yhteinen aika oli pientä. Isältäni olen kuitenkin oppinut niin paljon tärkeitä asioita, sekä henkisiä että fyysisiä juttuja, että minun isäni on maailman paras! Kiitos isä.

2. Olen ollut koulukiusattu. Se on jättänyt minuun aika ison jäljen, mutta ei välttämättä pahassa mielessä. Aikuisiällä olen käsitellyt tätä asiaa monen ystäväni ja läheisieni kanssa ja onneksi olen saanut ainoastaan tukea tässä asiassa ja minua ei ole koskaan vähätelty. Lapsena olin "kylläminäpärjään" -tyyppiä enkä kertonut kiusaamisesta kenellekään, vaikka olisi ehkä pitänyt. Mutta minä pärjäsin ja pärjään edelleen!

3. Olen perfektionisti. En anna itselleni yhtään armoa pienemmissäkään epäonnistumisissa, toisinaan koen jopa epäonnistuvani vaikka tiedän tehneeni oikein ja hyvin. Tästä syystä olen kaksi kertaa elämässäni masentunut aika pahasti ja käynyt niissä syvissä vesissä. Mutta tämänkin olen kääntänyt omaksi voimavarakseni ja erittäin vahvasti allekirjoitan lauseen kaikki mikä ei tapa, vahvistaa.

4. Minusta ei voi tulla äitiä. Elämäni pahin ja vaikein, kipein vajavaisuus. Lääkärit eivät minusta ole mitään suurempaa vikaa löytäneet, olen yksi niistä arvoituksista, joita ei voi ratkaista. Onneksi minulla on kaksi ihanaa kummilasta ja monia ystävien ja sukulaisten lapsia joiden kanssa olen voinut tätä vajetta täyttää. Ja onneksi minulla on maailman paras ja ihanin aviomies joka on tämän tuskan kanssani jakanut. Todellakin, tämä on MEIDÄN tuska, ei vain minun.

5. Rakastan ruokaa. JA SEN KYLLÄ HUOMAA! Rakkauteni ilmenee niin ruuan syömisen, tekemisen, lukemisen ja muun muodossa. Rakastan laadukkaita ruokaohjelmia, on ihanaa "arvostella" muita kokkeja ja miettiä mitä itse tekisi toisin. On myös hauskaa kokeilla kaikkea mahdollista ja mahdotonta, ainoastaan huomatakseen että ehkä ne michelintähdet on muita varten ;)

6. Rakastan työtäni. Oman elämäni vaikeimmat päätökset ovat monesti liittyneet työhön, niin tämänkin viimeisen vuoden aikana. Jos minulle olisi viisi vuotta sitten sanottu, että työni takia jätän kaiken tutun, turvallisen ja kaiken tavoittelemani, olisin ihan varmasti nauranut viikon. Enää ei naurata. Elämä laitettiin viime keväänä mullin mallin ja vuoden vaihteessa muuttoauto suuntasi Kouvolaan. Ja täällä ollaan, toteutetaan yhtä unelmaa ja haastetta!

7. Itken enemmän kuin kuuluisi. Ja juu, itken siis ilosta ja surusta ja ihan ilman syytäkin. On ihan sama onko elokuva iloinen tai surullinen, kunhan se jollakin tapaa vetoaa minun tunteisiini, itken aivan varmasti. Ja musiikki saa minut itkemään aina. On joitakin musiikkikappaleita, joiden alkaessa on ihan sama vaikka kuinka olisi hauskaa, niin itku tulee. Sama koskee tosin nauramistakin, sillä sekin on minulla hyvin hallussa. Mutta itkemisessä olen luultavasti maailman huippuluokkaa.

8. Olen elänyt mieheni kanssa tulevana syksynä 14 vuotta, joista naimisissa olemme olleet samaisena syksynä 9 vuotta. Tunnustan olevani edelleen yhtä rakastunut häneen kuin silloin vuonna -99. Ja joka aamu rakastun häneen uudelleen ja uudelleen. Hän on minun ystäväni, tukijani ja kivijalkani jolle voin huoletta perustaa oman runkoni niin vahvoine ja heikkoine puolineen. Kiitän päivittäin sitä jotakin suurempaa voimaa joka meidät aikanaan yhteen saattoi, että tämä onni on omalle kohdalleni osunut. Ja tämän kaiken allekirjoitan sydänverelläni.

Tässä siis omat heittoni, toivottavasti haasteen saaneetkin kertovat itsestään jotakin minulle ja meille kaikille lukijoille!

-R