Ajatuksia menneestä ja tulevasta...

Heipä hei!

Mulla on nyt vissiin pari viikkoa jo ollut tarkoitus kirjoittaa tänne, mutta aina kun aloitan, pää tyhjenee ja heitän kaikki ajatukset roskiin. Olis toisaalta niin älyttömän paljon sanottavaa, mutta toisaalta taas en haluaisi sanoa yhtään mitään. Mun päässäni on nyt melkein kuukauden pyörinyt sellainen tornado, että huhhuh! On ollut ukkosmyrskyä, syöksyvirtausta ja kaikkea siitä väliltä. On toki ollut sitä auringonpaistetta ja linnunlauluakin :) Mä lupasin jossakin vaiheessa itselleni, etten kirjoittele tänne mitään marinajuttuja, joten koitan nytkin mennä ainakin suurimmaksi osaksi positiivisella asenteella, myös negatiivisissa asioissa.

Meidän perheessä tämä kevät ja nyt elettävä kesä sekä tuleva syksy on melkoinen muutosten aallokko. Mun elämänmuutos ja siitä aiheutuneet tai aiheutuvat muutokset ja asiat ovat laittaneet monessa suhteessa sekä meidän oman että myös meidän läheisten elämän välillä melkoisen sekaisin. Itse koen huonoa omaatuntoa siitä, että joudun jatkuvasti hankkimaan itselleni sitä sun tätä ja sen lisäksi, että hankin jotakin pakollista, olen innostunut myös hieman "hömpöttelemään" ja hankkinut myös itselleni kaikkea ei välttämättä niin tarpeellista. Toisaalta, sen verran itsekkäästi haluan ajatella, että olen nämä asiat ansainnut. Olen tehnyt suuren työn ja saan olla ylpeä siitä, vaikka matka jatkuukin edelleen.

En ole varmaankaan koskaan ennen laittanut itseeni näin paljoa rahaa kiinni, mitä olen tämän kevään ja kesän aikana laittanut. Olen myös maksanut siitä, että haluan muuttua ja saada itselleni paremman ja hyvän olon. Osa ratkaisuista on osoittautunut hyviksi ja toimiviksi, osa taas on ollut itselleni pettymys. Toki sitä ihminen haluaisi, että kaikki maailman vippaskonstit koittamalla saisi itselleen edes jonkinlaista helpotusta. En tiedä johtuuko se siitä, että jo tämän ikäisenä en halua tuntea ylimääräistä tuskaa sen takia, että ympäristön paine niin vaatii. Olen viimeisen puolen vuoden aikana vaihtanut kolmeen otteeseen ruokavaliotani. Valitettavasti viimeisin kokeiluni ei todellakaan toiminut niin kuin olisin toivonut, vaan tuskainen oloni ja kipuni palasivat rajumpina kuin edes osasin arvata. Nyt siis jatkan jälleen muutaman viikon samalla lailla kuin alkuvuodesta, katsotaan saadaanko millaisia tuloksia aikaiseksi.

Sitten jotakin muuta kuin minäminäminä. Eli sisareni perhe kertoi keväällä lähtevänsä vuodeksi toiseen maahan siskoni työn takia. Tai oikeammin hän lähtee ns. vaihtoon toiseen valtioon, kansainväliseen kouluun opettamaan. Ensin nauroin, ajatus tuntui lähes käsittämättömältä. Eihän he kai tosissaan... Mutta kun kuuntelin asiaa ja minulle kerrottiin kaiken olevan jo selvää ja suunniteltua, tajusin että kyllä tämä todellakin tapahtuu. Meni monta viikkoa ennenkuin edes aloin tajuamaan mitä tämä tarkoittaa. Nyt pikkuhiljaa olen ymmärtänyt, että todellakin, me emme näe toisiamme ainakaan kokonaiseen vuoteen. Se on pitkä aika... Olen toisaalta iloinen heidän puolestaan, hehän haluavat tätä, sillä tälläiseen ei (kai) lähdetä ihan hetken mielijohteesta. Joku saattaa nyt verrata tätä meidän elämänmuutokseen parin vuoden takaa, mutta anteeksi itsekkyyteni, minä en vertaa näitä kahta asiaa keskenään. Mielestäni se, että me muutimme vajaan kahdensadan kilometrin päähän kaikista rakkaista ja läheisistä, ei ole sama asia. Piste.

Meidän ikäero on 8 vuotta, sisareni on siis minua vanhempi. Lapsena olimme melko eri planeetoilla meidän ikäeron vuoksi, mutta mitä vanhemmaksi sitä tulee, sen enemmän olemme jo ns. samalla viivalla. Sisareni pojat ovat aina olleet minulle kaikki kaikessa, he ovat täyttäneet edes osan siitä tyhjiöstä, joka on omasta lapsettomuudestani syntynyt. Vaikka pojat ovatkin jo lähes aikuisia, ovat he silti "tädin pikkupoikia", rakkaita mussukoita. En koskaan kyllästy kehumaan, ihastelemaan ja olemaan ylpeä heistä. Toinen toki jää kotisuomeen, mutta hänellä edessä on armeijaan meno. Toinen taas lähtee luonnollisesti mukaan, tuntuu kuin osa minustakin lähtisi mukana. En tiedä onko omat kyyneleeni tuskaa omasta jo tiedossa olevasta ikävän tunteesta, vai suuttumuksesta, vai siitä, etten tiedä kuinka näitä ajatuksia pitäisi käsitellä. Nämä ovat jotakuinkin samoja ajatuksia, minkä kanssa kamppailin aikanaan kun teimme päätöksiä siitä lähdemmekö tänne vai jäämmekö Pirkanmaalle. Vaikeita juttuja, eikä oikein ole ketään kenen kanssa näistä jutella... Toivottavasti ehdimme edes näkemään vielä ennen kuin he lähtevät. Sekään kun ei ole varmaa...

Tästä tekstistä ei pitänyt tulla mitään surullista ja masentavaa, mutta nyt huomaan, että näiden ajatusten kirjoittaminen tuottaa aina vaan enemmän ja enemmän sitä tuskaa, mikä tulee kun ajatuksiaan ei vaan kertakaikkiaan saa selvitettyä. Eihän se tietenkään tänne koneellekaan kirjoittamalla sen kummemmaksi tule, mutta saanpahan edes päästäni muutaman möykyn irti.

Tässä on meidän "vaari", Roki melkein 14 ja puoli vuotta. Hienon ja rikkaan elämän elänyt vanhaherra, jonka emäntäänsä (tai isäntäänsä) kohtaan osoittama rakkaus ja uskollisuus ei ole koskaan ollut koetuksella näiden yhdessä elämimemme 14 vuoden aikana. Mutta nyt ollaan ilmeisesti tultu siihen kohtaan meidän yhteisellä matkalla, kun herra alkaa väistämättömästi olla liian vanha ja ennenkaikkea aika väsynyt tähän elämän pyöritykseen. Välillä pettää alta jalat, välillä ei meinaa mikään onnistua, kaatuillaan, pysähdellään, ihmetellään ja pällistellään ja kuulokin on jo lähes kadonnut. Eilinen oli meille taas vaikea päivä. Uloslähteminen, joka aina on ollut ajasta tai ajankohdasta riippumatta HUIPPU HOMMA, ei enää kiinnosta lähes lainkaan, tai ainakin mitä pikemmin takaisin sisälle, sen parempi. Ulkorappuset meinasivat eilen olla voittamaton este, mutta vielä mentiin omilla jaloilla. Muuten päivä olikin sitten vaikea. Illalla sitten itkettiin kahdestaan, siis minä ja Roki. Hän kun on aina osannut surra kanssani, toki myös iloita :) Kun joku viisas osaisi nyt kertoa mitä ajatuksia noiden viisaiden elämää nähneiden silmien takana on... Voi tätä rakkauden määrää, ei ole olemassa edes sellaisia sanoja joilla sitä kuvaisin!!!

Elämä on välillä aika monimutkainen yhtälö, ei löydy äksää eikä yytä, ratkaisua ei saa sitten millään oikein. Mutta silti elämä on ihmisen parasta aikaa! Rakastakaa toisianne ja muistakaa kaikille rakkaillenne myös kertoa se!

Riikka