Ohhoh kun onkin jo tovi vierähtänyt viimeisestä kirjoituksesta...
Näyttäisi siltä, että ei ole ollut asiaa, mutta oikeasti asiaa olisi vaikka muille jakaa, mutta mun tämän hetkinen olotila on vienyt voimat kaikesta ylimääräisestä.
Viimeisen kuukauden aikana en oikeasti ole millään saralla saanut aikaiseksi muuta kuin harmia ja huonoja tuloksia. Joo, tiedän että pitäisi ajatella aina niitä hyviä puolia kaikesta ja että paistaa se aurinko tähän risukasaankin, mutta silti tuntuu että lyön päätä seinään ihan apinan raivolla.
Töissä en saa YHTÄÄN MITÄÄN aikaiseksi, ja senkin mitä saan, on mielipaha ja ikävät ajatukset muille ja sitä kautta itselleni. Olen välillä ärripurri, varsinkin silloin kun ei itsellä kulje, niin valitettavasti myös kanssamatkustajat saavat tahtomattaan tuta tämän. Enkä minä itsekään heille sitä halua, mutta minkäs teet kun on näin hemmetin raivostuttavan luonteen itselleen ominut!
Kotona sain sentään tänään siivottua ihan vimmalla, sillä täälläkin näytti juurikin siltä, ettei rättiä tai moppia hetkeen olisi heiluteltu. Ei se ihan noinkaan kyllä ole, mutta äitiäni siteeratakseni, olen siivonnut "ryssiksi". Ei ole huvittanut/kiinnostanut/jaksanut siivota.
Mun omaa olotilaani huonontaa juuri nyt aivan järjetön koti-ikävä. Mä ikävöin varsinkin äitiä ja isää aivan tolkuttoman paljon. Sen lisäksi on ikävä kaikkia rakkaita muutenkin ja tietty mun ihania ystäviä. Vaikka täälläkin on koko ajan ihmisiä ympärillä, en saa purkaa sydäntäni kenellekään. Eikä se onnistu puhelimessa, kokeiltu ollaan. Siinä puhelimen välityksellä ei voi näyttää tunteitaan, ei voi halata tai olla vaan hiljaa. Ja jokaisen puhelun jälkeen esim. kotiin, ikävä vaan yltyy ja itkusta ei tule loppua.
Ehkä juuri tästä syystä aloin tänään kirjoittamaan tänne, että saisin edes jonnekin purkaa pahaa oloani. Onko se sitten järin järkevää julkisesti vuodattaa, en tiedä, mutta rinnasta puristaa nyt niin lujaa että jotakin oli tehtävä! Nytkin kyyneleet valuu poskilla koko ajan, mutta antaa valua vaan, ei niitä kukaan nää...
Onhan meidän elämässä taas hyvääkin tapahtunut. Meillä asuva mies sai töitä, vihdoin. Toisaalta sekin on aiheuttanut sitä ahdistusta ja enemmän ikävää kotiin. Tähän asti sitä ollaan oltu vähän niinkuin tuuliajolla, mutta nyt kun tuon työpaikan myötä voitaisiin taas suunnitella tulevaa, en olekaan enää niin varma mitä haluan. Eilen teimme työkaverini kanssa retken Lahteen ja siellä jutellessamme ja minun pillittäessäni pahaa mieltäni, sanoin sen ensimmäisen kerran ääneen: jonain päivänä minä vielä palaan kotiin...siis sinne minne minä oikeasti kuulun. Onko se päivä milloin, sitä en tiedä, mutta se päivä tulee vielä!
Perjantaina olin todella väsynyt ja turhautunut töissä, kun en saanut mitään aikaiseksi ja kiirekin oli. Tämä sama vaiva on nyt ollut jo jonkin aikaa siis pinnalla, mutta ehkä se nyt sitten viimein tiivistyi yhdeksi isoksi möykyksi jonka valitettavasti oksensin ulos ihan kunnolla. Siis en sananmukaisesti, vaan typerällä käytökselläni jota nyt kadun. Ei ole muiden vika jos minulla on huono olla ja ottaa päähän, mutta tehtyähän ei saa tekemättömäksi. Siihen vielä päälle se, että oman itseni puolustaminen sai ikävän käänteen, niin viikonloppuni oli lopullisesti pilalla. Huominen työpäivä saattaakin olla sitten mielenkiintoinen, sillä vastustajani ei ole yhtään heikompi itseäni, päinvastoin...
Voi kunpa tähän pieneen päähäni tulisi nyt se kadoksissa oleva valo ja onni, tuon ulkona möllöttävän auringon mukana! Tälläistä paatosta tällä kertaa, kirjoitan seuraavan kerran kun on edes jotakin positiivista sanottavaa, toivottavasti siis pian...
R
