En ole tänne kirjoitellut nyt hetkeen, siihen syynä montakin asiaa, mutta eniten ehkä tämän hetkinen melko hektinen elämä. Viikot vilistävät hurjaa vauhtia, töissä on tällä hetkellä melkoista matalaliitoa, kun vanhan kaupan viimeiset hetket lähenevät ja uutta kauppaa aletaan nyt ihan tosissaan väsäämään. Ensi viikosta alkaen tämä tyttö tekee sitten tosissaan sitä minkä takia tänne lähdettiin!!!
Olen todella innoissani tästä tulevasta, vaikka toisaalta hirvittää ja välillä pelottaakin, miten tästä selviän. Toisaalta minulla on aivan mahtava tiimi, ihanat, innostuneet ja tosissaan tekemisen meininkiä uhkuvat työkaverit. Heistä saan sitä voimaa minkä tämä hetkittäinen yksinäisyys ja ikävä kotiin imee minusta pois. En ole vielä yhtäkään iltaa istunut täällä asunnollani, etten olisi tirauttanut kyyneliä. Välillä saatan vain todella tirauttaa, mutta toisinaan itken pidemmänkin ajan. Minulle perhe on aina ollut ja on edelleen se kaikkein tärkein voimavara elämässä. On todella raskasta olla yksin kaukana niistä rakkaimmista. Ja koiria on ihan hirvittävän kova ikävä. Voi kun tämä meidän tilanne ratkeisi pian!
Miehen kanssa huomaa välillä, että vaikkei hän sitä ääneen sanokaan, on se ikävä aivan molemminpuolista. Välillä kinaa tulee pienistäkin asioista, ärsytyskynnys on valtava. Joskus tuntuu että pieni sana, tai vaikka sanomattomuuskin sysää liikkeelle valtavan pahan mielen ja kaikki kaatuu ympäriltä. Tiedän että minua rakastetaan ja ikävöidään, mutta silti pelkään sitä että kasvamme erilleen. Toisaalta taas tiedän senkin, että jos sellainen fiilis alkaa tuntua liian läheiseltä, on minun aika tehdä uusia ratkaisuja. Mutta nyt mennään näin ja toivotaan että meidän perhe olisi pian taas kasassa!
Olen monesti ihmetellyt niitä ihmisiä, jotka ovat koko elämänsä tehneet työtään reissun päällä, kulkeneet hotelleissa ja ympäri maailmaa, tai vaikka ihan kotimaassakin, vain piipahtaen välillä kotonaan. Kun näillä ihmisillä sitten joskus ura loppuu ja koittaa se kaivattu vapaa-aika, saattaa koko elämä mullistua niin paljon, että koetaan avioeroja, hankalia tilanteita, joskus jopa vakavia sairastumisia tai jopa kuolema. Onko sekin vain sitten niin, että toiset ihmiset vain on rakennettu elämään niin?
Tälläistä tällä kertaa, katsotaan kuinka ämmän käy seuraavan kuukauden aikana! Nyt on avajaisiin aikaa tasan neljä viikkoa, kuusi päivää ja kaksitoista tuntia! Se aika kuluu varmasti vähän liiankin nopeasti, mutta sen tiedän, että minun unelmani, yksi niistä monista, on toteutumassa. Ikävää helpotan viikonloppuisin kotireissuilla, silloin tapaan aina niitä kaikkein rakkaimpia ja olen vaan. Ja mustikkametsään aion vielä ehtiä, sillä vadelmat ovat valitettavan matoisia tänä vuonna ja pakkaseen pitää saada kotimaista energiaa:)
R
