Kuinkahan ylhäältä ja kuinka kovaa sitä pitäisi kaatua, jotta satuttaisi itsensä niin pahasti että mielessä ei kaikuisi muuta kuin "ei koskaan enää"? Tähän kun osaisi kertoa vastauksen, niin olisi jo aika paljon lähempänä parempaa huomista!
Muutama vuosi sitten koin suuria elämässäni, ostimme ensimmäisen oman kodin, muutimme kokonaan uudelle paikkakunnalle, enää ei näkynyt Näsinneula, eli koti oli kaaaaaukana;). Elämä oli hektistä, valmistuin koulusta ja tein samaan aikaan töitä, pyöritin yhden ihmisen ja yhden koiran arkea ja vain viikonloppuisin meitä oli yksi lisää, sillä mies oli Helsingissä töissä. Kaikki oli uutta ja jännää, tosin välillä todella yksinäistä. Tajusin sen yksinäisyyden vasta siinä vaiheessa, kun huomasin melkein joka päivä kertovani omia juttujani koirallemme...muuten ihan jees, mutta olisi sitä joskus ollut ihan kiva kuulla toisenkin mielipide!
Vuoden verran näin elettyämme, oli aika muutokselle. Vaadin miehen kokonaan itselleni, siirryin työpaikassani sisäisesti Tampereelta Orivedelle, aloin saamaan ystäviä uudesta kaupungista, siis oikeita ystäviä eikä vain niitä hölötyskavereita, joita siis on aina ollut helppo saada. Meille muutti myös uusi jäsen perheeseen, toinen koira.
Kaikki oli ulkoisesti hyvin, mutta jokin ei ollut kohdallaan. Meiltä puuttui se yksi pieni asia meidän elämästä, lapsi. Tässä asiassa ei ole ollut kysymys tahdosta, sillä jos tahtomalla olisi lapsia tehty, niitä olisi meidän perheessä varmasti puolen kymmentä! Mutta jokin joka meidän tekemisemme päättää, oli päättänyt niin että meidän perheeseen ei jatketta suoda. Kävimme parin vuoden aikana melkoisen myrskyn ja myllerryksen läpi, joka tosin pidettiin neljän seinän sisällä, sillä henkisesti se aika oli TODELLA rankkaa. Nyt asiasta voi jo kirjoittaa ja puhua ilman että tulee monen tunnin itkukohtauksia tai masennusta, mutta silloin oli toisin. Ja siinä samassa ne kaikki ystävät ja lapsuudenkaverit saivat näitä nyyttejä kotiinsa, jokapuolella kyseltiin sitä samaa "Koskas teille", "Oletteko ajatelleet"...Kyllähän me ajattelimme, toivoimme, uskoimme, rukoilimme, mutta ei. Ja niimpä elämäämme astui uudet haasteet.
Vuosi 2007 oli muutoksen aikaa, myimme rivitaloasuntomme, ostimme 2,5 hehtaaria maata ja aloitimme armottoman tarjousrumban. Oli siis aika rakentaa unelmasta totta! Samaan aikaan vaihdoin työpaikkaa, pääsin vihdoin säännölliseen työhön, joten vaikka rakentamisen kustannukset hirvittivätkin, olimme hyvällä pohjalla, molemmat vakituisessa työssä. 2008 kesällä aloitimme rakentamisen, mies piti lomaa ja rakensi, minä tein minkä kerkisin aina töiden jälkeen. Syksyllä jatkettiin, kunnes tapahtui USA-pommi, maailmantalous romahti jne. Mies lomautettiin TOISTAISEKSI, eli määrättömäksi ajaksi. Toisaalta, hän rakensi talon puolessa vuodessa muuttovalmiiksi, mutta toisaalta taas elimme koko ajan veitsenterällä koska minun pienillä tuloilla oli melko mahdotonta lyhentää suurta lainaa...siispä hattu kourassa pankkiin. Onneksi mies pääsi takaisin töihin 2009 keväällä ja niin meidän unelma ei romahtanutkaan.
Vuoden 2009 lopulla putosi taivas niskaan. Jouduin itse lomautetuksi, miten ihmeessä tämä on mahdollista? Meni viikkoja edes tajuta tilanne, saati sitten sen asian käsittely. Minulle toistuvasti sanottiin, miten hyvä hetki nyt on hengähtää, ottaa loman kannalta ja katsoa tulevaisuuteen. Jaa miten niin? En minä halunnut lomailla, en hengähtää ja tulevaisuuteen olin aina tottunut katsomaan. En minä elänyt eilisessä, se mikä oli jo tehty, oli ja meni. Kevät 2010 meni sumussa, hain töitä mutta kerta toisensa jälkeen petyin ja märkää rättiä paiskattiin naamalle. Usko omaan itseeni horjui enemmän kuin koskaan. Miten minä joka olin AINA ollut töissä, en yhtäkkiä kelvannut kenellekään. En päässyt edes haastatteluun, aina sama juttu, sähköpostissa viesti "Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa osunut kohdallesi, hyvää jatkoa.". Tylytystä toisensa perään.
Ensimmäistä kertaa elämässäni, siis aikuisena, huomasin masentuvani pelkästään siitä tosiasiasta, että oli TARPEETON. Tähän kaikkeen vielä lisäksi se, että saman kevään aikana koin kaksi keskenmenoa, teki elämästäni helvettiä. Ulospääsy tilanteesta oli mahdotonta, en enää edes jaksanut yrittää. Kunnes kuin salama kirkkaalta taivaalta minulle avautui kaksikin eri mahdollista työpaikkaa. Se, minkä otin, oli lähellä kotia, vakituinen ja pitkäaikaiseksi luvattu työsuhde, mutta toisin kävi. Työnantaja ilmoitti kesän jälkeen että "et olekaan etsimäni henkilö". Kun kysyin tarkemmin syytä, hän ei halunnut vastata. Jihaa! Taas ilman töitä. Mutta sen verran olin suostani jo nostanut päätäni, että soitin seuraavana aamuna siihen paikkaan, joka toisena oli tarjonnut töitä silloin toukokuussa ja kuinka ollakaan, jo kahden päivän päästä olin töissä! Ja tästä alkoi hidas mutta varma parantuminen ja oman itsetunnon esiin kaivaminen.
Niinhän siinä kävi, että työstä tuli jälleen kivaa, vähän liiankin kivaa...Nautin tekemisen meiningistä, vaikka ajelinkin päivittäin Tampereelle asti, se oli erittäin mielekästä. Ja muutaman kuukauden talossa olleena elämäni mullistui jälleen! Minua pyydettiin tehtävään, jollaista en ollut ikinä hoitanut, ei koulutusta ei kokemusta eikä hajuakaan miten siitä selviän. Mutta puoli päivää mietittyäni päätin ottaa haasteen vastaan ja näyttää kaikille että MINÄ OSAAN, MINÄ PYSTYN JA MINÄ TAHDON! Alkoi armoton oppikausi, alkuvuoden 2011 menin kuin sumussa, olin niin päättänyt onnistua, että suorittaminen kovan paineen alla vei välillä jopa muistin. Mutta pikkuhiljaa asiat alkoivat rullata eteenpäin, sain sekä työn että oman elämäni toimimaan yhdessä ja erikseen ja mikä tärkeintä, löysin oman itsetuntoni joka oli ollut jokseenkin hukassa. Ja näillä mentiin, kunnes joulukuussa 2011 työnantajani ilmoittivat lähtevänsä uusiin haasteisiin, heidän seuraajansa toki ottaisi meidät vanhoina työntekijöinä, mutta mitä siitä seuraisi, ei kukaan tiennyt. Alkoi kolmen kuukauden piinallinen odotus tulevasta. Ja minun maailmani romahti.
Koko alkuvuosi oli odotusta, kun odotus helmikuun puolessa välissä loppui, alkoi uuteen totuttelu. Kaikki mitä oli tehty ennen, olikin jotakuinkin toisin yhden yön jälkeen. Pelkästään tutustuminen uuteen työnantajaan oli vaikeaa, sillä työn ohella siihen ei jäänyt aikaa. Me olimme samoissa tiloissa, mutta niin kaukana toisistamme, että edes huutamalla ei saanut ääntänsä kuuluviin. Minulle tutut ja omaksutut toimintamallit heittivät häränpyllyä, vaikka työn suorittaminen ei niin kovasti muuttunutkaan, niin se henkinen tuki ja työn arvostus lipesivät päivä päivältä kauemmas. Ja kun kaiken lisäksi sain jatkuvaa palautetta omasta kelpoisuudestani, alkoi jyrkkä alamäkijuoksu. Huhtikuun alussa olin tehnyt päätöksen lopettaa tämä sirkus. Päätös ei ollut helppo, päinvastoin, fyysinen terveyteni oireili näiden asioiden märehtimistä ja henkinen puoli taas, no se alkoi olla finaalin kynnyksellä. Kun sitten huhtikuun puolessa välissä sain rohkeuden tuoda asian julki, se olikin yhtäkkiä toiselle osapuolelle yllätys. Kun eihän mikään ollut muuttunut...eihän niin. Sanoin itseni irti töistä, tein viimeisen työvuoroni huhtikuun viimeisenä perjantaina, pakkasin tavarani ja painoin oven kiinni. Ja silloin se itku alkoi. Itkin melkein yötäpäivää kaksi viikkoa. Oli hetkiä jolloin itku pysyi poissa kun oli jotakin muuta ajateltavaa, mutta oli myös niitä hetkiä, jolloin itku tuli ihan missä vaan. Kaupassa, hierojalla, kampaajalla, ystävien luona, lenkillä. Nyt itku ei ole enää jokapäiväistä, se tulee välillä, mutta ei enää niin usein. On päiviä jolloin vain itken ja oloni on paha, mutta on jo niitäkin päiviä että tulevaisuutta uskaltaa edes ajatella. Ainoa mitä en edelleenkään pysty edes ajattelemaan ja mistä en pysty puhumaan on TYÖ. Olen muutaman kerran alkanut katsella työpaikkailmoituksia, ahdistaa ja rinnasta puristaa. Pitäisi soittaa jollekin ja kysellä töitä, en saa puhelinta käteeni. Mies kyselee koska "lomani" loppuu...hän siis on edelleen siinä uskossa että minä lomailen. Vastaan joka kerta että en ole vielä ihan varma. Enkä olekaan. Kunhan nyt edes saisin osan omasta itsestäni takaisin tämän elämän piiriin, sekin olisi jo hyvä alku!
Että näillä jorinoilla lähdetään hakemaan sitä samaa tahdonvoimaa takaisin, mikä on ollut mun elämässä mukana, mutta mikä tällä hetkellä piileskelee jossakin nurkassa :)
