Elän jännittäviä aikoja

Tämä viikko on mennyt nopeassa tahdissa, vaikka on tuntunut siltä että aika ei millään mene eteenpäin. Haluan jo kovasti töihin, nyt pitää vain enää saada käytännön asiat kuntoon. Käytännön asioihin kuuluu myös se, että en ole vieläkään uskaltanut sanoa ääneen. Ehkä tänään, ehkä huomenna, jonain lähipäivänä kuitenkin! Hirvittää ihan vietävästi, eikä tiedä miten sanoisi, mutta sanottavahan se on...

Olen minä tämän viikon aikana jotakin saanut aikaiseksikin, en ole vain ollut ja lötkötellyt. Kuten auton korjaamolla käynti ja sinne jälleen hassatut eurot, ystävän luona pihahommat ja leivoskaffet, Tampereella koiran päivähoitoa ihanan äitini kanssa jne. Mutta silti tuntuu kuin omalla elämällä ei olisi tässä välivaiheessa juuri minkäänlaista merkitystä eikä suuntaa. Se tuntuu välillä turhauttavalta, ei onneksi enää masentavalta eikä ahdistavalta. Eikä vähiten siksi, että nyt minä olen menossa siihen suuntaan minne olen jo pitkään halunnut mennä.

Tiistaina oli jälleen talon näyttö. Olivat aikaisia, ehtivät jo paikalle ennen kuin me ehdittiin alta pois, mutta mukavia ihmisiä tuntuivat olevan. Toivottavasti heille löytyisi tästä koti. Edelleen ihan pienesti siis toivon sitä että talo saataisiin myytyä, vaikka kyllä suurimmat toiveet on valitettavasti jo haudattu. Vaikka haluaisin elää positiivisesti ajatellen, ei sille tosiasialle voi mitään, että tähän pitäisi löytyä ostajaksi juuri samankaltaiset ihmiset kuin me olemme, sillä tämä on meille tehty ja jo sijaintikin vaikuttaa moneen ostajaan. Kun 7 kilometrin kauppamatkahan esimerkiksi on jo todella kova juttu...paitsi isoissa kaupungeissa, mutta siellähän kaikki on niin lähellä ;);)

R