Rakkaus on kärsivällinen

Viimeinen lomaviikko. Kauan odotettu työ alkaa ensi viikolla, tällä viikolla siis pitäisi saada kaikki mahdollinen ja mahdoton pakettiin, jotta siirtyminen uuteen ympäristöön sujuisi mahdollisimman mutkattomasti. Mies auttaa, rakastan häntä! Rakastaisin vaikkei auttaisikaan, mutta ehkä juuri siitä syystä hän auttaa, että rakastan. Ja hän rakastaa.

Rakkaus on kantanut meidän pientä perhettä monen aallokon yli. Juhannusaattona olimme mökillä saunomassa, missä siis äitini ja isäni viettivät leppoisia hetkiä. Sisaren perhe oli myös piipahtamassa nuorison kanssa, olimme siis kaikki koolla hetken aikaa. Tuli siinä sitten puhetta meidän avioliitoista. Kahden vuoden päästä meillä on 75-vuotisjuhlat. Meillä tulee 10, sisarellani ja hänen miehellään 20 ja äidillä ja isällä todella kunnioitettavat 45 vuotta täyteen. Siis avioliittovuosia. Tänä päivänä se on jo oikeastikin saavutus, sillä avioliitto toisensa jälkeen natisee, nitisee ja pikkuhiljaa ratkeilee liitoksistaan ja hupsis, sitten sitä ei enää ole! Kaikkein hienointa tässä on se, että nämä kolme avioliittoa eivät ole aina menneet kaikkein helpoimman kautta, mutta rakkaus on kummallinen juttu. Se kantaa niiden kivienkin läpi, ja kun valkoinen hiekkaranta taas häämöttää, se rakkaus onkin entistä vahvempi. Minä ainakin koen sen näin, olen onnellinen ja onnekas yhtä aikaa!

Nämä pohdinnat pomppasivat mieleeni viime yönä. Juuri kun olin nukahtamassa, mieleeni porautui ajatus siitä, miten ihmeessä minä pärjään. En ole huolissani miehestä, en läheisistä, en omista koiristani jotka ovat minulle tärkeitä. Huolestuin itsestäni. Minä lähden pois, kauas kaikista muista joilla on toisensa ja tukiverkko ympärillä. Mitä minulla on? Uusi tietokone ja puhelin... Oma valinta! Niin on, mutta nyt vasta tajusin sen, että kaikki se mikä minulle on tärkeää ja rakasta, jää tänne ja minä otan ja lähden. Höpsis, sanoisi eräskin ihminen, unelmiensa eteen on aina tehtävä joitakin uhrauksia. Ja niinhän se on, mutta itseäni minä tässä pelkäänkin, en sitä että olisin yksinäinen tai onneton, ainoastaan omaa mieltäni minä pelkään!

Ja minä myönnän, että ikävä on varmasti alussa liiankin suuri koitinkivi. Olen läheisyyttä ja rakkautta tarvitseva ihminen, haluan että vieressäni on joku, jos ei ihminen niin eläin. Olen elänyt näin jo niin kauan, että pelkään sitä miten kylmä minun on olla yksin. Ja kun on kaikkein hankalinta, en saakaan sitä kaipaamaani lohdutusta ja huomiota niiltä joita kaikkein eniten rakastan. Pärjäänkö minä?

Pää on nyt niin tyhjä ja samalla niin kertakaikkisen täynnä. Ajatukset poukkoilevat edestakaisin ja minä en edes itse tiedä mistä nämä kaikki ajatukset päähäni tulevat. Vaarallisen omituista, sanoisin. Mutta hei, älkää kuitenkaan luulko tai edes kuvitelko, että minä nyt tässä vaiheessa heittäisin pyyhkeen kehään ja luovuttaisin! EI EI EI ja vielä kerran varmuuden vuoksi  EI! Tämä kortti lyödään nyt pöytään ja katsotaan jako miten se menee. Panokset ovat kovat, mutta toisaalta onneksi on myös erittäin hyvät takapirut;)

Mukavaa kesäviikkoa, R